Hevosen kuiskaus: OSA 2

Nuoruusvuodet ja kevyt kosketus hevosiin

Nuoruudessa en ollut hevoshullu siis millään muotoa, vaikka jotkut koulukavereista sellaista olivatkin. Luin kuitenkin Hevoshullu – nimistä sarjakuvalehteä, koska muutkin sitä lukivat, mutta lähinnä luin vain ne Polle – osuudet. Muistattehan harmaan pullean ponin hassuine seikkailuineen? Yläasteikäisenä seurustelin erään pojan kanssa, jonka isoveljellä oli kaksi hevosta. Niitä joskus kävin vähän olosuhteidenkin pakosta rapsuttelemassa ja viemässä niille heinää talliin tai tarhaan. Tuo poikaystäväni isoveli ajoi niillä joskus, mutta millään tavalla en silloin ollut hommassa mukana enkä saanut hevoskärpäsen puremaa. Enemmän olin innostunut talon koirista, joista erityisesti se mustavalkoinen laika oli lähellä sydäntäni. Koira oli tuolloin vuoden tai pari vanha. Kuten nuoruuden rakkauksille usein käy, seurustelusuhde hiipui aikanaan, mutta ystävystyimme myöhemmin uudelleen minun jo valmistuttua ammattiin. Tuolloin kävin kerran heillä vieraisilla ohi ajellessani. Koira oli tuolloin jo todella vanha. Se asusteli tallin edessä ja oli yleensä vieraille hyvin ärhäkkä. Astuessani autosta ulos, koira haukkui minulle tovin, mutta kun kutsuin sitä pari kertaa nimellä, sen häntä alkoi heilua vinhasti. Ja kun astuin koiran lähelle, se heittäytyi selälleen hoivattavaksi. Kaikki ihmettelimme koiran muistia ja sitä myöten sen käytöstä. Viisas koira.

Meni vuosia aikaa ja asuin ensimmäisessä omassa pienessä talossa kotipaikkakunnallani. Tuolloisen miesystäväni isällä oli suomenhevosia. En tarkalleen muista millainen hevonen oli tavatessamme, mutta eniten olin kanssakäymisessä Pulu –nimisen tamman kanssa. Jonkin ajan päästä tamma varsoi Pelu -nimisen tammavarsan. Tuolloinkin olin lähinnä käynyt aidan varrella tai tallissa niitä katsomassa, mutta kun Pelu kasvoi, piti Pulua ulkoiluttaa enemmän. Olisiko sille kertynyt raskauskiloja? Kylän pikkutyttöjä siellä joskus muistaakseni kävi ratsastelemassa ja kerran pikkusiskonikin lyötiin selkään ja hevosen omistaja, Tauno, talutti ratsukkoa tarhan reunoilla. Ei silloin ollut kypärää päässä ja tuulipuvussa sekä lenkkareissa siskonikin hevosen selässä oli, korkkiruuvikiharoineen. 

Kerran sitten kävin selässä minäkin, kun Tauno siihen oikein yllytti sanoen, että Pulu toimii helposti pienillä avuilla kellä vaan, kun vähän suuntaa ohjilla osoittaa. Ja kehui Tauno sen kävelevän rauhallisesti, vaikka pommi viereen putoaisi. Hyväuskoinen ja hevostiedoton kun olin, läksin sitten pihatietä ratsastelemaan, luullakseni ilman kypärää ja tavallisessa kesävaatetuksessa. Varsaa ei ollut tuolloin vielä vieroitettu, joten se lähti emänsä mukaan kirmailemaan. Talo oli pihatien päässä eikä siellä ollut juuri liikennettä. Naapuritaloonkin oli ainakin kilometri matkaa. Käpsehdimme puolisen kilometriä pihatietä pitkin ensimmäisen sivuavaan mökkitien haaraan ja siinä sain jotenkin käännettyä hevosen takaisin kotiin päin. 

Pelu ja Pulu.

Tämäkin oli jo ihan kauheaa silloin joskus...

Pelu.

Melkein heti käännöksen jälkeen alkoi metsästä kuulua ajokoiran haukkumista. Varsa sitä säikähti ja lähti laukkaamaan pihaan päin. Emälle tietysti tuli hätä ja se lähti ymmärtääkseni laukalla perään. Enhän minä mitään hevosista ymmärtänyt enkä kyllä kauhultani olisi tunnistanut askellajia. Sen muistan, että yritin ensin hiljentää hampaat irvessä ohjista vetämällä ja huutamalla samalla PRUU’ta, mutta kun totesin sen turhaksi, puristin satulan etukaaresta kiinni rystyset valkeina ja koetin pysytellä hevosen selässä. Kuvittelisin, että laukka oli kuitenkin suhteellisen rauhallista tai ainakin todella tasaista, koska pysyin pihaan saakka kyydissä. Pieni vaaratilanne oli kuitenkin vielä lopuksi syntyä, kun varsa puikahti kapeasta ja matalasta oviaukosta suoraan sisälle talliin ja tamma oli mennä perässä. Onneksi Tauno oli siinä pihalla ja sai Pulun ohjista kiinni ennen rysäystä.

Laskeuduin hevosen selästä alas tutisevin jaloin ja kauhusta muuten kankeana. Muistan reisilihaksieni olleen kipeät tuon jälkeen monta päivää. Tuolloin vannoin etten enää IKINÄ nouse hevosen selkään. Tyydyin vain antamaan herkkuja aidan yli hevosille hyvin, hyvin varoen siitä lähtien. Joskus taisin kaunista nuorta tammaa hieman harjailla, kun omistaja oli tukena vierellä. Tuolloin kuvittelin, että tuo vannotukseni pitää loppuelämäni. Nykyisin, kun muistelen tuota ajanjaksoa, harmittaa, etten silloin käyttänyt hyväksi loistavaa tilaisuutta oppia hevosasioita vanhalta kokeneelta hevosmieheltä. Kai siihen ratsastamiseenkin olisi into tullut, jos olisin uudelleen selkään uskaltanut – ilman sitä varsaa.

Rakkaudesta eläimiin hankin kuitenkin oman kissan, jonka nimi oli Joonatan.

Valitan huonoa kuvanlaatua: kuva vanhasta valokuvasta puhelimella otettuna...

  

Kissapaikassa oli neljä veljestä Kasper, Jesper, Joonatan sekä Hallikainen. Joonatan oli harmaa raidallinen, hieman normaalia pidempi karvainen kissa, jossa oli muutamia valkoisia merkkejä. Yksinolo ei tätä kissaa kuitenkaan kiinnostanut ja pian Joonatan kotiutui Taunon pihaan vanhemman kissan kaveriksi. Hain kissaani toistuvasti kotiin, mutta aina se palasi naapuriin. Siellä taisi olla paremmat eväät ja aina joku ihminen seurana. Saattoi myös olla, että naapurissa oli enemmän saalista sekä lintulaudalla että tallilla.

Pete "vauvana".

Seuraavaksi hankimme kultaisen noutajauroksen, jonka nimesin tuttavallisemmin Peteksi. Peten oikea kennelnimi oli Real Fantastic Clipper. Koiran kanssa puuhatessa ja perusasioita opetellessa aika töiden ohella kului nopeasti. 

Minulla oli myöhemmin myös punaiset kissaveljekset rivitalossa asuessani. Kissojen nimet olivat Taavi Elmeri ja Vili Verneri. Yleensä kutsuin vain Elmeriksi ja Viliksi. Näistä toinen pääsi uuteen kotiin, kun kissat olivat kasvaneet isommiksi, sillä pieni rivitalokaksioni kävi ahtaaksi kahdelle isolle uroskissalle. Toisestakin kissasta jouduin luopumaan myöhemmin asuessani opiskelun ajan silloisessa ”anoppilassa”.

Veljeksistä en nyt äkkiä löytänyt parempaa kuvaa: Elmeri vasemmalla oli oikeasti punaisempi ja Vili oikealla vaalea beessimäinen.

 ''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

HUOMAUTUS: OSA 3 ilmestyy myöhemmin. Nyt en saa liitettyä kuvia, kun netti toimii niin hitaasti. Lisään ne myöhemmin :)

Hevosen kuiskaus - OSA 1

Olen pitkään miettinyt miten kertoisin ja perustelisin kanssaeläjilleni tätä hevosasiaa. Pitkään on tuntunut siltä, että sisälläni on jokin pakottava tarve purkaa aihetta paperille. Intoa ei vähentänyt äidin kirjoittama novellikokoelma hänen elämänsä muistoista. Monille ystävilleni olen asiasta puhellutkin vuosien varrella - ainakin pätkiä sieltä ja täältä. Ehkä on helpointa ja selkeintä aloittaa ihan alusta, lapsuudesta.

OSA 1. Hevoseton lapsuus

Lapsuuteni oli melko tavallinen kaikkine touhuineen ja hassutuksineen. Asuimme tuolloin syrjäkylällä kaksikerroksisessa talossa yläkerrassa ja isoisovanhemmat asuivat alakerrassa. Silloin ei leikkikavereita paljon ollut. Pikkuveljen kanssa keksittiin pihalla kaikenlaista puuhaa ja isovanhemmat viihdyttivät välillä meitä lukien kirjoja tai kertoen tarinoita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. On jäänyt harmittamaan ettei kukaan ymmärtänyt tuolloin nauhoittaa niitä tarinoita enkä itse muista enää juuri mitään niistä. Usein kyllä pyysin varsinkin isomummoa kertomaan lisää etenkin lapsuuden tapahtumista ja eläimistä. Joitakin tarinoita halusin kuulla yhä uudelleen ja uudelleen. Alakerran asukkailla oli tuolloin myös vanha kissa, jolla oli töpöhäntä ja toinen silmä sokeutunut tappelussa. Kovin lapsirakas se ei ollut ja usein konttailin tuvan pitkien penkkien ja pöydän alla houkutellen kissaa leikkiin. Harvoin onnistuin sitä vähän silittämään.

Isän vanhempien luona, mummolassa, parin kilometrin päässä oli lähes yhtä vanha sekarotuinen, kaunis collieta muistuttava koira. Tuo koirakaan ei ollut erityisen lapsirakas ja varsinkin ruoka-aikaan sen joutui kiertämään kaukaa, ettei se päässyt näykkäisemään. Muistan vielä paikan mihin tuo Tahvo niminen koira sitten lopulta haudattiin, kun sillä tuli elinvuodet täyteen. Taisin sinne muutaman kerran kukkiakin viedä. Tuolloin jäi kaipuu omaan lemmikkiin, joka antaisi minun helliä ja hoivata itseään kunnolla. Mummoni lampaat toivat hieman lohtua tähän tuskaan, mutta harmikseni ukki ei antanut edes pieniä vuonia tuoda sisälle. Yritin kyllä.

Minua vuotta vanhempi serkku asui muutaman kilometrin päässä ja hänen kanssaan touhusin paljon lapsena. Serkkuni työnsi joskus kissaansa nukenvaunuissa ja puki sille nukenvaatteitakin. Siitäkö lienen saanut ajatuksen tunkea pikkuveljeni nukenrattaisiin, kun kissaa minulla ei ollut. 

Naapurissa asui myös minua hieman nuorempi tyttö, joka kutsui usein heille leikkimään. Hän oli itse niin ujo ja hiljainen, että ei uskaltanut meille tulla. Naapurissa oli kyllä enemmän piiloja ja puuhaa, koska hän asui isolla maatilalla. Iso se oli minusta jo silloin, mutta nykyään on jo ihan eri mitoissa. Lomilla nähtiin kauempana asuvia serkkuja ja koulusta sain joitakin uusia kavereita, joita tosin tapasin harvemmin kouluajan ulkopuolella. Koulussa aina sattui ja tapahtui kaikenlaista. Pienellä syrjäkylällä, kun sekä pojat että tytöt leikkivät yhdessä, oppilaitakaan ei koko koulussa paljon ollut. Välitunneilla leikittiin hippaa ja piilosta tai pelattiin useimmiten jalkapalloa, joskus pesäpalloa. Muistanpa muutaman kerran joutuneeni painimaankin poikien kanssa – hyvällä menestyksellä. Olin tuolloin useita poikia isokokoisempi, koska kasvoin nopeasti pituutta kolmos- ja nelosluokalla enkä muutenkaan mikään kukkakeppi ollut. Muistan kyllä, että jotkut tytöt halusivat leikkiä välillä hevosleikkejä. Olin itse usein heille hevosena, jolle laitettiin hyppynaru ohjiksi ja laukkailtiin pitkin metsiä. Risuista rakennettiin metsään aitauksia ja talleja. Näitä leikittiin kuitenkin harvemmin, koska pojat eivät noista leikeistä oikein innostuneet.

Pikkuveljeni oli minua noin neljä vuotta nuorempi, mutta aina hän koetti mönkiä mukana, heti kun liikkeelle pääsi. Valokuvista olen nähnyt, että olin jo tuolloin osannut huolehtia veljeni turvallisuudesta. Pakkohan sitä veljeä oli saada työnnellä nukenrattaissa, kun hän oli parempi vauvanukke kuin yksikään omista nukeistani. Pakoonkaan veli ei päässyt, kun olin sitaissut huivilla niihin huteriin matkarattaisiin kiinni. Turvallisuus ja hauskuus ennen kaikkea! Yhdessä sitten leikimme palikoilla ja muovieläimillä, inkkareilla ja länkkäreilläkin, kun ikää veljelle tuli enemmän. Kauppaleikki oli yksi suosikeistamme siihen aikaan. En muista, että hevoset olisivat kiinnostaneet sen enempää kuin muutkaan eläimet. Muovipossut olivat ihanan pulleita leikeissä käsitellä ja niistä tykkäsinkin erityisesti.

Minä ja Venla-lammas pienenä.

Pitkän keskustelun ja tinkimisen jälkeen saatiin meille oikea koirakin. Koira oli sellainen sekarotuinen, Riki niminen. Se oli todella herttainen luppakorva pentuna ja paljon sen kanssa puuhasimme ulkona. Joku perheestä nimesi sen jossain vaiheessa eskimonnoutajaksi. Riki kun oli vaalea väriltään ja muistutti jonkunlaista noutajaa. Tosin koira ei ehtinyt meillä montaa vuotta olla, kun isä sen sitten hävitti. Sairastui muka! Isä ei vain koskaan ollut oikein sulattanut kotieläimiä eikä tuota koiraa varsinkaan. Omaa kissaakaan en saanut sen jälkeen, kun isomummon ja isoukin kissa oli kuollut vanhuuteen. Isä sanoi, että ota sitten mitä elukoita vaan, kun et enää asu kotona. Muistan jo silloin päättäneeni, että kun minulla on oma koti, olisi minulla AINA joku lemmikki.

Riki.

Isoukilla oli lapsuuteni aikoihin suomenhevonen, jonka nimi oli Nopsa. Isoenolta kuulin, että ukki osti Nopsan Vieremän Hukkalasta hevosen ollessa 3-4 vuotias ruuna. Tuo osto tapahtui joskus vuoden 1963 paikkeilla. Ukki oli opettanut Nopsaa ajolle reen kanssa kesällä heinäpellolla. Toiset olivat katsoneet sisältä hieman kauhuissaan opetusta, koska Nopsa oli ollut hyvin vireä ja nopeajalkainen nimensä mukaisesti. Mutta niin vain oli ukki hevosen opettanut ja pääsi sillä töihin. Hevosen myynyt mies, Eero, oli aina seuduilla käydessään käynyt Nopsaa tervehtimässä ja aina oli hevonen hirnuen vastannut. Tarina kertoo myös, että Nopsalla oli ollut hieno ravi ja siitä olisi opetuksella tullut kova juoksija, mutta ukkia ei sellainen kiinnostanut. Hän oli vain halunnut kerrankin nuoren hevosen, kun aiemmin oli hevosensa hankkinut melko vanhoina ja joutunut sitten pian niistä luopumaan.

Minä muistan ukin ajaneen Nopsan kanssa reelle heinää pellon peräladosta navetalle. Muutaman kerran pääsin kyytiin ja se oli kyllä kivaa, joskin aluksi hieman pelottavaa. Matka vain loppui aina liian lyhyeen. Juuri kun jännitys meni ohi ja aloin nauttia kyydistä, oltiinkin jo pihassa. Ukki ei muistaakseni huvikseen minua koskaan ajeluttanut. Kovin paljon ei muuten ole mielikuvia tuosta hevosesta. Lähinnä mielikuvat ovat negatiivisia. Hevonen oli jotenkin pelottava ja iso, eikä se minun mielestäni ainakaan pitänyt lapsista. Isoenoni tosin kertoi jälkikäteen, että Nopsa oli aivan tavallisen kokoinen suomenhevonen, ei erityisen suuri, mutta ei pienikään.

Kesäisin hevonen saattoi olla vapaana pihalla ja söi omenoita puun alta, joskus puustakin. Silloin ei uskallettu edes pihalle mennä. Joskus harvoin livahdettiin pihan sivulla olevalle isolle kivelle leikkimään, minne hevonen ei ylettänyt. Siellä kivellä äitikin aikoinaan oli serkkunsa kanssa leikkinyt. Missään aitauksessa en muista hevosen juurikaan olleen tai olisiko kuitenkin joskus navetan takana aidassa ollut. Olin sen verran pieni, että muistikuvat ovat hajanaisia ja montaakin asiaa olen pohtinut jälkikäteen, että tapahtuiko asia oikeasta vai olivatko tietyt tapahtumat mielikuvitukseni tuotetta tai unta. Olenhan ollut aina kova keksimään tarinoita ja uneni ovat usein vilkkaita. Erään hevosen pakotarinan tarinan muistan toisten kertomana. Nopsalla oli ollut kärryt perässä ja jotenkin se oli päässyt karkuun pihasta niin, että navetan nurkkapieleen oli kärryt tehneet loven. Liekö säikähtänyt jotain… Joka tapauksessa Nopsa oli kiitänyt pitkin pihatietä isommalle tielle. Naapurin ohi juostessaan olivat naapurin pojat hoksanneet Einon hevosen karanneen ja he olivat lähteneet moottoripyörällä perään kahdestaan. Pitkän suoran jälkeen eräässä mutkassa olivat tavoittaneet hevosen ja toinen oli saanut ohjista kiinni. Lopulta Nopsa oli pysähtynyt ja ilmeisesti pojat olivat sen tuoneet takaisin ukille.

Joka tapauksessa Nopsan talli asusteli navetan yhteydessä pienen tallin puolella ja hevonen oli siellä parressa kuten mullikat navetan puolella; päitsistä narussa kiinni ja takapuoli aivan ovensuussa. Eihän sinne uskaltanut yksin mennä, vaikka joskus olisi tehnyt mieli käydä sille leipää syöttämässä. Mummo kertoi, että kun hän ruokki mullikoita navetan puolella, alkoi tallin puolelta kuulua kopinaa. Nopsa kaapi tallin lattiaa ja koputteli tallin seinää merkiksi ukille, että pitäisi kiirettä. Mullikoita minäkin kävin tervehtimässä ja niitä pienempiä rapsuttelemassa. Ja vaikka vasikoiden leikittäminen oli tavallaan kiellettyä, kun niitä vieroitettiin, niin silti usein nuoletettiin niillä käsiämme. Taisi joskus olla koko käsi rannetta myöten vasikoiden suussa.

Lapsuudesta jäi siis hevosista mieleeni pelonsekainen tunne. Sen muistan, että Nopsa oli jo kovin vanha, kun se sai jonkin sairaskohtauksen, kyseessä saattoi olla lannehalvaus. Muutenkin talonväki oli jo kovasti koettanut ukille puhua hevosesta luopumisesta, koska Nopsa oli jo yli 20-vuotias eikä ukki jaksanut sitä kunnolla hoitaa. Isoeno oli joskus tuonut hevosen ulos puuhun kiinni ja koettanut harjata irtoavaa karvaa, kun se oli ukille liian raskasta. Ukki oli kovin murheissaan, kun eläinauto kävi hakemassa hevosen. Ikävää taisi kestää elämän loppuun saakka. Hän oli pitkään katsellut hevosten myynti-ilmoituksia ja olisi kovasti ollut lähdössä ostamaan uutta, mutta toiset olivat saaneet käännettyä puheen muihin asioihin ja toppuutelleet muutenkin. Lopulta asia oli unohtunut.. Minulle ukista muistuu aina ensin mieleen melko vähäpuheinen viisaan oloinen ja luotettava hoikka mies, jolla oli ns. hevosyskä ja harmaa villalanka toisen ranteen ympärillä. Sitä silloin ihmettelin ja myöhemmin minulle kerrottiin sen karkottavan reumatismia. Hän jaksoi myös puuhastella meidän lasten kanssa pihalla ja opetti mm. tekemään jalkajousia. Useita kertoja koluttiin lähimetsää etsien sopivaa katajaa tekotarpeiksi.

Akkainviikko menossa

Ja sadetta piisaa edelleen... Niin kai oli riittänyt sinäkin vuonna, kun minä synnyin - aika monta vuotta sitten. Kuulemani mukaan isä oli mummolassa tekemässä heinää, kun äiti pinnisteli minua ja toista vuorokautta maailmaan. Yöllä oli ukkostanutkin ainakin kaupungissa. Isä oli ollut ihan kurainen, koska teki kangilla reikiä seipäitä varten ja löi seipäät maahan heinämiesten edellä. Pelto oli nimittäin vetinen ja multainen sateen jäljiltä. Mummo oli jo hermostunut, kun isä oli ravannut sisällä kysymässä väliaikatietoja. Voin vain kuvitella tilanteen :)

Mutta oikeastaan juuri tänään unikeonpäivänä, syntymäpäivänäni minulle jäi aikaa pitkästä aikaa kirjoitella. Aika kävi nimittäin jo pitkäksi vieraita odotellessa. Koska olen toisella lomapätkälläni virallisesti ensimmäistä päivää, ajattelin päästä helpolla juhlaherkkujen suhteen ja kävin "leipomassa" kaupan hyllyillä... Nyt on marjainen torttu ja mutakakku odottamassa kahvivieraita. Tänään tulevat myös poikien serkut, tätin kullat, meille vierailulle pariksi päivää. Veljentyttöni on todella tullut kummiinsa&tätiinsä ja äitiinsä - verraton papupata, jonka seurassa ei ole tylsää. Eikä hiljaista. Yhteinen rakkauskin meillä on, rakkaus eläimiin. Eli Ritalle koittaa taas onnenpäivät, kun on väsymätön hoitaja kylässä. Rakkaudesta hevosiin saatamme käydä myös vierailulla tallilla.

Siitä tulikin mieleeni, että olen kesän aikanakin käynyt istuntatunneilla Hamulassa ja jotenkin tuntuu, että jotain olen taas oppinut. Laukat alkaa hiljalleen onnistua, kunhan on tuttu ja turvallinen hevonen. Pojullakin laukkasin suoralla pätkiä, kunnes tuli hepulikohtaus (miehet alkoivat hitsata yhtäkkiä selän takana). Mutta edellisestä vahingosta viisastuneena, istuin alas satulaan ja vedin ohjat kaulaa vasten. Hevonen pysähtyi, en pudonnut ja tilanne rauhoittui pian. Yhden kävelylenkin jälkeen pääsimme taas jatkamaan. Poju tuntui hyvälle ja oli kevyt muuten ratsastaa.

Tässä lady-ryhmäläisiä kevään tunnilta, vasemmalta alkaen: Katja ja HIluna eli Aprilli-tyttö, Tiina ja oma suokkinsa Alli, Koto-Alli sekä minä ja torinhevonen Hilloinois EST eli Jenkki.

Julkaisen vielä tässä yhden kuvan viime keväältä raveista. Kuvassa suomenhevonen viisivuotias "Elli" eli Aprelli. Nyt hän toimii pääasiassa ratsuna ja on kiltti kuin mikä ja kehittyy koko ajan. Elli on ollut usein minullakin tuntihevosena ja kerrankin menimme aika hienoa reipasta laukkaa, melkein kylkimyyryä, kun tyttö oikein innostui. Alkoi jo heikompaa hirvittää ja oli pakko lopettaa, kun itsellä ei taito riittänyt kasata kunnolla hevosta. Olin alkukesästä ensimmäisen lomapätkän alussa pari päivää ledykurssilla Hamulassa, kuten viime kesänä. Sielloinkin menin Ellillä, kuvat alla yhdeltä tunnilta, Hilunassa ja Emmalla. Muista ei valitettavasti ole kuvia. Tai oli minusta ja Emmasta pari, mutta ne eivät olleet julkaisukelpoisia :D

Ponitarhaan joutui tuijottelemaan ja juttelemaan kavereille. Elli asusteli aiemmin ponien pihatossa.

Tällä voltilla jumi päälle ravimode -asetus ja piti pidätellä tosissaan... Laukkaa yritin muka nostaa :D

Sitten pari kuvaa minilomalta, kun olin hoitamassa ystäväni hevosia Rita-koiran kanssa. Kuljeskelin niiden seurana pellolla ja metsässä. Veeru varsinkin ihmetteli kulkuani ja seurasi kuin hai laivaa... ehkä enemmän herkkujen toivossa. No, kerättiin me kaikenlaisia luonnonantimia.

Tuhti-Poju

Tähti-Veeruska

Kävin myös Heinämäessä tapaamassa ystäväni perhettä sekä tietysti eläimiä: kolmea kissaa rapsuttelin ensimmäisenä - kun ensin löysin kaikki. 

Sitten siiri tutustutti minua Sisu -kaninpoikaseen, joka oli saada sydärin, kun suoraan päiväunilta nappasin sen syliini. Melkoiset kynnet kaneillakin on... Sitten oli hevosten Maniskan ja Irman vuoro. Kuvia heistäkin tässä, kissoja en muistanut kaikkia kuvata.

Minä ja Irmeli aslias Irma.

Minä ja Maniska alias Mauno

Siiri ja rakas Sisunsa.

Sylvesteri.

Jokohan olisi aika julkaista ensimmäinen osa hevosmuistelmistani...?? Katsotaan, jos löydän sen jostakin sähköpostin kätköistä, niin voisin liittää tähän. Hyvää kesää kaikille! Minä katselen sen tekstin ja alan sitten odottelemaan vieraita ihan kympillä :)