Joulu se tulla jollottaa.

Hyvänen aika miten aika rientää. Lokakuu vaikutti hyvälle vaan ei kauan, kun tultiin romisten alas... Töissä yhtä sekasotkua ja muukin elämä meni siinä solmuun. Vaan aina sitä jotenkin rämpii seuraavaan päivään ja viikkoon.

Jouluvalmistelut on vielä ihan lapsenkengissä. Kuusta kyllä jo kyselin, mutta en tiedä milloin saan. Sama juttu halkojen kanssa. Kun ei ole lunta kivijalan suojana, pitää vanhaa taloa lämmittää enemmän. Jotain askarteluja sain sentään aikaan joulumyyjäisiin ja niistä lähinnä ajattelin tänään laittaa kuvia. Muutamia on lisää tulossa lopputarpeista - joulukorteiksi muutamille ystäville ja läheisille.

Ohessa nyt muutamia kuvia tonttujutuista, piikkilanka/rautalankakransseista, heinäseipäistä tai niiden tapeista tehdyistä jutuista sekä lopuksi neulottuja tonttukoristeita.

Oikein ihanaa joulua kaikille, jos en enää ennen joulua jaksa päivityksiä laittaa!

Nämä tontut viime joululta, mutta vastaavia syntyy nytkin.

On jo marraskuu...

Kuva syksyn reissulta Äkäslompolosta.

- rämmitty läpi syyskuun ja repaleisen lokakuun. Lämmin ja kostea syksy jatkuu kuitenkin vielä, vaikka välillä jo pakkasia vilautti. Ja joka vuotinen renkaanvaihtotuska alkoi. Milloin? Missä? Vaihdanko itse? Viitsinkö? Ja niin edelleen. Yleensä renkaidenvaihto jää siihen viimeiseen pakkoon, kun ei pääse kesäkumeilla pienintäkään mäkeä ylös kotiin tullessa, vaikka kuinka kiertoteitä ajelisi. Nyt renkaat on jo peräkontissa ja ehkä huomenna saan ne alle - ei ilmeisesti itse kyllä tarvitse nähdä tuon enempää vaivaa asian eteen, että nostin ne kyytiin. Luojan kiitos!

Talvikengätkin pitäisi kaivella jostain. Tuli mieleen tuossa, kun meinasi nilkat paleltua eilen tuulessa koiran kanssa lenkillä käydessä. Tänään kaivelin jo varrelliset lenkkarit lenkille jalkaan. Keli on kyllä lenkkeilyyn muuten parhaimmillaan, mutta koira rapaantuu kivasti. Eikä meillä harrasteta mitään takkeja tai koiran sukkia/kenkiä. Kengistä juolahti ihan sivujuonena mieleen Lappeenrannan ravit, joita sivukorvalla tässä kuuntelen ja katsoin muutaman ensimmäisen lähdön. Ensimmäisenä starttasivat ponit. Voi että ne on hellyttäviä kipittäjiä ja rata näyttää niiin loputtoman pitkälle niiden pikkujaloille. Mutta hienosti ohjastajat ohjasivat poninsa tälläkin kertaa maaliin.

Repaleinen lokakuu tosiaan. Takki tyhjä ja pää sekaisin, mutta kyllä se taas tästä. Nytkin aurinko paistaa sekä sisällä että ulkona :) Mielenkiinnolla odotan jatkoa. Omituinen syksy kyllä ollut kaikenkaikkiaan...

Vaan nyt takaisin sohvalle raveja seuraamaan näiden laiskimusten kanssa. Seuraavaksi ohjelmassa SM-liigaa ja illemmalla vielä kuntonyrkkeilemään. Ja sitten... ;) Tarina jatkunee.

i Baila Baila !

Päivän ensimmäinen hiki hankittu koiran kanssa lenkkeilemällä. Pitkästä aikaa tehtiin pidempi lenkki, kun ilmat on viilentyneet. Kesä menikin koiran haavaa parannellessa ja lenkit oli minimissään. Onneksi tervehtyi juuri metsästyskauden alkuun ja on päässyt jo vähän metsäänkin vapaana juoksentelemaan.

Toinen hiki olisi tilauksessa illan kuntonyrkkeilytreeneissä - jos nyt vihdoin ja viimein pääsisin palaamaan takaisin sen harrastuksen pariin. Viime syksy meni koulun ja työn kanssa ähertäessä niin, että meni aika ja voimat kaikkeen muuhun. Ratsastamassa kävin vain kerran viikossa ettei nuppi ihan poksahtaisi.

Eilen käytiin taas poikien kanssa naapurikaupungissa vähän tuulettumassa, kun poikien yövieraat lähtivät. Vein kirpparille kolme kassillista kesän kirppikseltä jääneitä vaatteita ja kenkiä. Shoppasin sieltä samalla itselleni hienon toppaliivin. Nuoremmalle herralla taas kävimme ostamassa kosteutta hylkivät lenkkarit ettei aina olisi koulussa ja ulkopeleissä sukat märkinä. Ostosten päälle menimme uimaan ja saunomaan uimahallille ja sen jälkeen supernälkäisinä syömään. Sinnepä ne rahat sitten taas hupenikin, mutta kaikki olimme tyytyväisiä ja olo jokseenkin pehmeän vetreän väsynyt.

Mietin sitten sohvalla reissusta toipuessani, miten olisi mahtavaa, jos rahkeet riittäisi käydä kerran viikossa uimassa. Samalla saisi jäykkää kroppaa hieman hierotettua parissa vesihierontapisteessä. Olisihan sitä ehkä hieman vetreämpi niin hevosen selässä kuin salilla. Monipuolinen liikunta olisi kaikinpuolin terveellistä ja palauttavaa. Sama tuli mieleen, kun luin liiton lehdestä juttua salsan iloista. Salsatessakin saisi koko kroppa vetreyttä ja liikuntaa. Olisipa minulla muistaakseni salsatyyppinen punainen hamekin kaapissa... Muutamaan kertaan tosin on jäänyt senkin hameen pito, kun tuli noita kiloja välillä. Nyt se taas mahtuisi, mutta olen onnettoman huono pitämään hameita tai mekkoja. En ole niissä oikein oma itseni. Tai sitten ne eivät ole olleet minulle sopivia/pukevia. Tosin siskon 3-kymppisille laitoin uuden mekkoni, kun ilmakin suosi ja minusta se oli ihan kiva jopa minun päällä. Taidanpa laittaa siitä kuvan tähän väliin. Tanssiminen on sitten vain jäänyt kovin vähälle nykyään, kun ei tule noita baarejakaan kierreltyä. Salsa -jutussa oli mainio loppulause:"Helppoa! Antaa musiikin viedä, samovat lattarit. - On tässä suomalaisilla tangon ja humpan jäykistämillä tosikoilla hiukan totuttelemista."

Niinpä niin. Notkea minäkin kuin rautakanki...

Ilman jakkua.

Aurinkoinen syyskuu

 

Kuvat elämäni ensimmäiseltä Lapin reissulta: Äkäslompolossa ja Raattamassa ja matkalla siellä jossain...

Pakko hymyillä, kun katsoo säätä, vaikka viime aikojen uutisoinnit ja ihmisten mielipidekirjoitukset ei paljo hymyilytäkään. Putinin sotaharjoitukset, pakolaiset ja pakolaishuijarit, säästöt, kiristykset, katoamiset ja rikokset…. Omallakin työpaikalla pitäisi säästää ja tiukentaa, vaikka niin kauan kuin minä muistan on tehty töitä minimiporukalla ja vanhoilla välineillä. Varsinkin nykyisessä työpaikassa – saadaan aina muiden vanhat kalusteet ja välineet. Silti on mielestäni tehty töitä hyvin ja laadukkaasti. Asiakkaatkin ovat olleet pääasiassa tyytyväisiä.

Olen koettanut pohtia missä minä voisin säästää. Kovin isoja säästöjä en keksinyt omalta osaltani ja ne tuntuvat kovin mitättömälle koko työpiirin luvuissa (pitäisi säästää paljon isompia summia). Mutta voinhan säästää sähkönkulutuksessa, kun aurinko vielä paistaa, en pidä kattovaloja. En tykkää niistä muutenkaan. Tarkempaa kohdevaloahan minulla ei olekaan eikä kuulemma ole heti luvassakaan, joten pitää kaivella aikoinaan työnantajalta saamani otsavalo töihin mukaan. Teen kuitenkin parhaani niillä välineillä mitä on saatavilla ja se on kuitenkin paljon enemmän kuin esimerkiksi 50 tai 100 vuotta sitten. Tosin asiakkaatkin ovat tottuneet nykyteknologiaan ja välineisiin.

Voin säästää paperissa ja tulostuksissa parhaani mukaan. Turhat paperit voi leikellä muistilapuiksi. Näin säästyy keltaisia liimalappuja. Voin säästää työvaatteissa; pidetään edelleen niitä vanhoja vuosikymmeniä kestäneitä kokoelmia erilaisia vaatteita. Voin säästää puhelinlaskuissa ja kävellä sanomaan asiani työkaverille soittamisen sijaan tai laittaa sähköpostia kiireettömissä asioissa. Voin lisätä asiakkaita työpäivään, mutta sitten ei jää aikaa kuunnella asiakasta, hoitaa häntä mahdollisimman hyvin. Ei jää aikaa hoitaa paperitöitä, konsultaatioasioita, ei pääse koulutuksiin, palavereihin jne. syömisestä tai vessassa käymisestä puhumattakaan. Voin pitää huolta terveydestäni ja säästää sairaskuluissa. Voin syödä terveellisesti ja nukkua riittävästi ja näin jaksan antaa itsestäni enemmän niin töissä kuin vapaa-ajalla. Voin lenkkeillä koiran ja lasten kanssa ja pitää huolta fyysisestä kunnostani venyttelemällä ja jumppaamalla. Tosin pitäisi varmaan lopettaa kuntonyrkkeily ja ratsastus ettei vain satu mitään vakavampaa…

  

Tähän väliin on pakko kertoa surullinen uutinen: Hiluna, kaikkien oppiäiti tallillamme, on nyt tähtenä taivaana. Ähky vei lopulta voiton superhevosesta...

Voin tehdä työtäni iloisella mielellä ja positiivisin ajatuksin, jos se tarttuisi asiakkaisiin ja hekin olisivat iloisempia ja sairastaisivat vähemmän. Tai ainakin olisivat tyytyväisiä hoitoonsa säästökuureista huolimatta. Voin työskennellä siellä missä tarvitaan (vaikka niinhän olen tehnyt melkein koko urani ajan, on heitelty milloin minnekin). Tosin osaan työhön tarvitsisin pidemmän perehdytyksen ja sehän maksaa, jos ei tee tutustumista omalla ajalla. Voin olla töissä pyhinä pienemmällä korvauksella, mutta kuka haluaa tulla kiireettömälle vastaanotolle esimerkiksi joulupäivänä?

Voin miettiä tarkkaan mitä tutkimuksia kannattaa tehdä kenellekin ja kuinka usein on tarvetta vastaanotolle. Tosin muutamia ns. kaiken varalta tutkimuksia olen määrännyt ja kuinka ollakaan, kiinni on jäänyt muutamia vakavia sairauksia, jotka on saatu potilaiden onneksi hoidettua. Erikoissairaanhoidosta tuli sitten vain lisäkuluja… Entäs jos tauti olisi ehtinyt pahaksi? Pitkät vaativat hoidot, kuolema?? Monet hoidot maksavat paljon, mutta kuollut potilas ei niinkään. Entä jos se olisi osunut omalle kohdalle?? Joka tapauksessa säästettiin missä tahansa, aina joutuu miettimään kahden vaiheilla mikä on tarpeellista, järkevää, inhimillistä, kauaskantoista, tuottavaa, ennalta ehkäisyä jne. jne. Ihminen ei ole kone, joka tuottaa aina priimaa minimikustannuksilla 24/7.

Mutta palataanpa alkuun. Aurinko siis paistaa ja elämä on suunnilleen mallillaan. Minulla on kaksi ihanaa poikaa, oma koti (yhteisomistuksessa pankin kanssa) ja töitä mahtavassa työpaikassa. Marjoja ja sieniä on saatu tänä vuonna valtavasti. Suunnilleen terveyskin tallella lähipiirissä. Olen saanut pitää lomakin haluamani ajankohtana vielä tänä vuonna. Asiat voisivat olla huonomminkin. Voin nauttia syksyisistä kauniista väreistä ja luonnonihmeistä ja pimenevistä ilmoista valittamatta. Samoin kynttilöistä, villasukista ja takan loisteesta. Nautitaan ja lataudutaan talven ja säästöjen varalle!

Tuossa vielä hyvä linkki valittamiseen liittyen: http://www.iltalehti.fi/mieli/2015090720309408_md.shtml

Nimipohdiskelua

Tässä jo jokunen aika sitten pysähdyin miettimään ihmisten erisnimiä, etenkin sukunimiä. Mistä ne ovat saaneet alkunsa ja miksi osa ihmisistä haluaa vaihtaa/muuttaa sukunimensä. Etunimen vaihto on vielä eri asia - vaikkakin sama asia... Saattaisin minäkin vaihtaa etunimeni, jos olisin syntynyt Kauniiden ja Rohkeiden aikaan ja vanhempani olisivat nimenneet minut esimerkiksi Brookeksi tai Bridgetiksi.

Luin jostakin lehdestä, että sukunimen vaihtohakemuksia tulee nimilautakunnalle vuodessa paljon, jopa satoja. Mietin pitääkö hakemuksessa olla perustelut nimen vaihtamiselle ja aihetta tutkiessani netistä ja löysin sieltä kysymyksiini vastauksia. Alaikäisen lapsen sukunimen muuttamiseksi riittää ilmoitus silloin, kun vanhemmat haluavat muuttaa lapsen sukunimen isän sukunimeksi. Näin siinä tapauksessa, että vanhemmilla ei lapsen syntyessä ollut yhteistä sukunimeä ja isyyttä ei ollut vahvistettu ja merkitty väestötietojärjestelmään. Lapsen huoltajien on vain oltava yhtämieltä nimen muutoksesta.

Myös puoliso voi tietyissä tapauksissa muuttaa sukunimensä pelkällä ilmoituksella. Puoliso voi avioliiton aikana kerran joko ottaa aikaisemman sukunimensä henkilökohtaiseen käyttöön puolisoiden yhteisen sukunimen edelle (kaksoisnimi) tai luopua siitä. Jos puolisot ovat taas solmineet avioliiton ennen 1.1.1986, vaimolla on oikeus avioliiton aikana ottaa sukunimekseen se nimi, joka hänellä oli naimattomana ollessaan. Mikäli avioliitto on purkautunut puolison kuoleman tai avioeron vuoksi, voi puoliso ottaa takaisin sen sukunimen, joka hänellä oli viimeksi naimattomana ollessaan. (Lähde: Maistraattien nettisivut) Aika simppeliä vielä siis. 

Ilmeisesti siis muissa tapauksissa halutessaan vaihtaa sukunimeä, pitää tehdä hakemus maistraatille. Sivuilta selviää myös, että hakemukseen on liitettävä asian ratkaisemista varten tarpeellinen selvitys. Esimerkiksi esivanhemman sukunimeä haettaessa tulee hakemukseen liittää virallinen sukuselvitys, joka osoittaa esitetyn nimen kuuluneen vakiintuneesti hakijan esivanhemmille. Olisipa muuten mielenkiintoista nähdä mitä kaikkea hakemuksiin on selitelty ja onko joukossa hauskoja tai älyttömiä perusteluja.

Esimerkiksi, jos perusteena olisi vaikka sukunimen yleisyys, voisin käyttää sitä näin Savossa asuessani, sillä kotiseuduilla "kaikki pikkupojatkin ovat Saastamoisia". Tai vaikka niinkuin täällä Äkäslompolossa missä nyt lomailen, vaikka Kaulasia... Tosin onhan se jo lyhyempi nimi kirjoittaa ja kuulostaa monen korvaan rahakkaammalle. Yksi hyvä perustelu voisi olla nimen rumuus ja sen perusteella kiusatuksi tuleminen. Kääntäähän joku nimemme aina moiseksi saastaksi. Sitä olen aina inhonnut.

Jos menisin joskus naimisiin, luulen että mielelläni vaihtaisin sukunimeni miehen nimeksi, koska sukunimeni ei todella ole harvinainen eikä katoamassa. Tietysti sillä edellytyksellä ettei miehen nimi ole pidempi tai rumempi. Tuskin mitään yhdistelmääkään käyttäisin, koska kuka sitä nyt jaksaisi kirjoittaa. Ja jos molemmat vaihtaisivat jonkun neutraalin yhteisnimen tasa-arvon vuoksi, eihän kukaan enää tunnistaisi meitä. Kekseliäisyyttä voisi tietysti käyttää yhdistelmänimiä miettiessä. Esimerkkinä vaikka jutusta lukemani Raita-aho ja Sirkesalo, tuloksena Raitasalo.

No, tulinko tästä pohdiskelusta yhtään viisaammaksi...? Tuskin. Naimisiinmenokaan ei tunnu yhtään ajankohtaiselle.

Tarina omituisesta naapurista

Viime viikkoina omituinen naapurini on ollut hyvinkin aktiivinen naapureissa (ja kauempanakin) kiertelyyn. Hänet tunnetaan nykyisin kylällä "Keitä kahvit" -miehenä. Tyyppi siis tulee ja soittaa ovikelloa ja joissakin tapauksissa jopa kävelee vain suoraan sisälle ja pyytää keittämään kahvit. Erääseen taloon oli marssinut sisälle ja alkanut puuhailla keittimen kanssa omatoimisesti kunnes talon asukki oli sattunut paikalle. Joidenkin kanssa naapurini on halunnut keskustella päivän polttavista puheenaiheista tai Jumalasta. Milloin mitäkin... Jotakin naapurin mummoa oli pyydellyt omaksi mummokseen. Kovasti tuntuu olevan seuraa vaille, mutta eihän tuossa ole mitään tolkkua.

Oman polkupyöränsä on ilmeisesti tämä naapurini joko särkenyt tai hukannut. Minun mielestä se seisoo kyllä vastapäisen rivarin varaston seinää vasten, mutta eihän sitä voi aina muistaa mihin tavaransa jättää... Ja koska hänellä ei ole omaa pyörää nyt käytettävissä, niin sitten pitää "lainailla" kaikkia joutilaan näköisiä polkupyöriä pitkin kylää. Tässä vaiheessa voin antaa vihjeen, että jos asut meidän kylillä ja sinulta on pyörä hukassa, niin kannattaa käydä ensin vilkaisemassa naapurini pihalta.

Joskus tämä omituinen naapurini on ajellut skootterilla ja nyt herää kysymys missä SE on?? Toissa viikolla hän oli vissiin niin huonossa hapessa pyöräilynkin suhteen, että kävi kylällä asioilla päältä ajettavalla ruohonleikkurilla. Kaiken varalta, jos keli yllättää, niin lumiketjut olivat takapyörissä paikallaan. Harmittaa vieläkin, kun en ilmiantanut häntä sellaisille sinipukuisille henkilöille. Paluumatkalla ilmeisesti oli menovesi loppunut, koska leikkuri oli jäänyt tien poskeen, missä se seisoi päivän.

Liian myöhään huomasin nettiä selatessani, että olisin voinut osallistua erääseen mielenkiintoiseen kilpailuun. Olisiko ollut Veikkauksen sivuilla Naapurit -peliin liittyen kilpailu, jossa olisi voinut voittaa kiikarit antamalla ilmi omituisen naapurinsa - ihan nimettömänä tietenkin. Kilpailuaika oli vain loppunut juuri vähän ennen. Harmi. Joka tapauksessa tyypistä on tullut monelle joko harmia polkupyörän varastelusta, häiriköinnistä, sisälle tunkemisesta tai sitten hän muuten vain ottaa aivoon. Jotkut vanhemmat ihmiset suorastaan pelkäävät häntä, mutta minkäs teet, kun kukaan ei voi oikein puuttua kunnolla, ei ainakaan vielä. Minä kyllä koetin vähän soitella kyytiä, mutta silloin hän oli jossakin "kadoksissa" vai liekö ollut ihan töissä...

Nyt en onneksi ole katsomassa mitä se siellä puuhailee, koska olen LOMALLA. Ensimmäistä kertaa elämässäni Lapissa. Siitä tulee juttua ja kuvia myöhemmin. Tämä juttu menee nyt melkein ilman kuvia... 

Tässä pari kuvaa teille vinkiksi missä ollaan:

 

HEVOSEN KUISKAUS OSA 4.

Salakavala hevoskärpäsen purema

Noihin talon ostamisen aikoihin sain uusia ystäviä ja yhdellä rakkaaksi tulleella ystävälläni on kaksi suomenhevosta: tamma nimeltään Tähti-Veeruska ja ruuna nimeltään Tuhti-Poju. Kävin muutaman kerran niitä omistajansa mukana katsomassa ja notkuin aidan varrella, kun muut ratsastivat. 

Tuhti-Poju

Tähti-Veeruska

Toisten ratsastaessa minä loin vapaaehtoisesti lannat karsinoista. Siinä puuhastellessa sain aikaa omille ajatuksille eikä tarvinnut niin jännittää niitä hevosia. Yhtälailla aluksi minua kiinnostivat kaikki muut eläimet siinä pihapiirissä (mm. lampaat ja kanat), mutta vähän kerrallaan uskaltauduin lähemmäs hevosia. Kunnolla kosketuksiin hevosen kanssa jouduin, kun toisella hevosella oli hoidettavia haavoja. Minun vastuutehtävänä oli sotkea antibiootti ja vetää lääkeaine ruiskuun sekä kiinnittää sitten hevosen huomio muualle, sillä aikaa kun ystäväni pisti antibiootin hevoseen. Kauhukseni tehtäviini kuului myös antaa herkkuja hevoselle toimenpiteen aikana. Voitte kuvitella yllätykseni, kun tajusin miten hellästi hevonen voi herkut kädeltä ottaa purematta minua. Isoukin hevoselle en ollut uskaltanut antaa mitään suoraan kämmeneltä, ruuat tiputin aina kuppiin. Taunon tammakin rouhaisi kerran minua käsivarteen, kun yritin antaa herkkuja sen varsalle. Kipeänä tuokin muisto oli pitkään ja lisäsi entisestään pelkoani hevosia kohtaan.

Aikani aidan takana seisoskeltuani ja usein palellessani, tuli mieleen ajatus, että josko kuitenkin vielä nousisin hevosen selkään. Ihan vain kokeeksi. Ystäväni vakuutteli minulle miten rauhallinen ja tasainen hänen tammansa on. Sen selkään uskaltaa laittaa kenet vaan laittaa ja hevonen ei siitä hätkähtäisi. No niin sitten kerran koitti se päivä, kun pistin kypärän päähän ja kiipesin tuon korkean ratsun selkään. Enkä minä siihen kuollut. Tallilla notkuessani olivat nuo suomenhevoset salakavalasti hönkäilleet korvaani lämpimiä kauniita tarinoita. Hiljalleen olin siis sairastunut, melko pahasti. Pahoin pelkään, että pysyvästi. Hevoshöperyyteen siis... Huomasin, että hevonen ei olekaan niin pelottava kuin olin kuvitellut. Tajusin, että noista hevosista voisin saada uusia ystäviä. Huomasin myös, etteivät muutkaan hevoset olleet niin kamalia ja uskalsin taluttaa jopa lämminverisiä tarhasta talliin. Ja nautin täysin rinnoin pelkoni voittamisesta askel kerrallaan.

Pitkään menin Veeruskalla pelkästään rauhallista käyntiä. Lopulta uskaltauduin kokeilemaan ravia, mutta ravipätkät olivat lyhyitä, lähinnä ravinostoja. Eihän minulla silloin kuntokaan riittänyt kovin pitkiin ratsastussessioihin. Jännittäminen vei oman veronsa itse ratsastamisesta puhumattakaan. Ja jos joku tulee väittämään, ettei ratsastaminen ole liikuntaa, kannattaa kyllä kokeilla! Hevonen ei todellakaan tee kaikkea työtä. Kyllä siinä ratsastajankin pitää käyttää koko kehoaan ja olla valppaana. Onhan kyseessä saaliseläin, jonka luonnollinen reaktio on paeta vieraita ja pelottavia asioita. Sellaisiakin mitä ihmissilmä ei huomaa tai osaa pitää outoina. Mutta ymmärrän kyllä, että ratsastaa voi hyvin eri tavoin. Kyllähän kisaluonteinen kouluratsastus eroaa esteratsastuksesta sekä rauhallisesta maastoköpöttelystä aika paljonkin. Silti teki mitä tahansa, vannon että pidemmän päälle kaikki ratsastus kehittää sekä kuntoa että tasapainoa ja samalla kunnioitusta tuota eläinlajia kohtaan. Erityisesti ratsastus voi auttaa rentoutumaan ja purkaa mm. työstressiä tai muiden huolien taakkaa. Ainakin hetkeksi. Eläinten parissa ollaan ulkona ja ratsastaessa ei yleensä kykene samalla ajattelemaan muuta. Samalla tavoin kuin kissan silittäminen vähentää stressiä, mielestäni esimerkiksi hevosen harjaaminen poistaa murheita. Mutta varovaisuuden sana lienee tässäkin kohdassa paikallaan: harrastus voi aiheuttaa myös riippuvuutta! Eläinrakkauteni on siis laajentunut hevosiin eikä tuosta tunteesta taida enää eroon päästä.

Ystäväni hevosten tallipaikka oli tuolloin sen verran syrjässä, ettei aikaa yhteisiin harrastuksiin ollut kovinkaan usein, mutta kun ystäväni sai hevoset kotiinsa, alkoi minunkin harrastus päästä kunnolla vauhtiin. Laukkaaminen edelleen odotti vain edelleen vuoroaan, kun rohkeus ei minulla riittänyt. Kuitenkin lajista innostuneena varasin tunnin ihan oikealle ratsastustunnille. Ryhmä oli ns. aikuisille naisille; pääsyvaatimuksena ratsastustaidottomuus, ruostuneet taidot tai muuten vain avuttomuus hevosten kanssa. Mukaan pääsee myös, jos henkilöllä on joku fyysinen rajoitus, niin ettei olisi välttämättä pärjännyt edistyneempien ryhmässä. Rajoitteina voi olla esimerkiksi huono kunto, selkävaiva, synnytys tms. Ryhmän tallin omistaja on nimennyt nasevasti: Ladyt. Se kuvaa aikuisia naisratsastajia minusta paremmin kuin usein käytetty tätiratsastaja –nimitys. Ryhmämme on järjestänyt muutakin toimintaa hevosharrastuksen ohessa ja olemme ainakin minun mielestä hyvin toimiva, rento porukka. Meillä on nyt oma nimikkopipokin.

Innostukseni hevosharrastukseen lisääntyi, kun huomasin olevani tervetullut noiden aitojen hevosihmisten joukkoon, vaikka olinkin ns. myöhäisherännyt. Ostin kymmenen ratsastuskerran kortin tallille ja kävin aktiivisesti kerran viikossa ratsastamassa ladytunnilla. Ilokseni huomasin, että saattaisin jotain kouluratsastuksesta oppiakin. Jonkin ajan päästä minut innostettiin osallistumaan elämäni ensimmäisiin harjoituskoulukisoihin. Harjoittelin ystäväni hevosilla silloin tällöin oikeiden ratsastustuntien ohella. Olinhan jo uskaltautunut (tai minut päästettiin) myös ystäväni ruunan, Pojun selkään. Tuo ”herra hevonen” tuntui niin pienelle tamman jälkeen, mutta oli hyvä opetushevonen ajatellen kisojakin. Olihan se näppärämpi paketti ratsastaa pienemmällä kentällä ja sillä kykenin menemään harjoitusraviakin ihan mallikkaasti.

Vanhan viisauden mukaan putoamista kun pitää harjoitella noin 100 kertaa, niin sitten se alkaa sujumaan sulavasti. Vähän kuin taistelulajeissa pitää osata kaatua ja pudota kenttään. No minä olen vasta alussa tuon harjoittelun suhteen parilla putoamisellani eli 98% vielä jäljellä… Pojun kanssa sattui ensimmäinen pieni tapaturma muutama talvi sitten. Se oli ensimmäinen kerta, kun uskaltauduin kokeilemaan laukkaa muuallakin kuin maneesissa tallin opetushevosilla. Laukka nousi hyvin, mutta samassa silmänräpäyksessä hevosen kaviosta irtosi jäinen tiera ja minä horjahdin ja säikähdin sitä. Hevonen korjasi horjahdustaan toiseen suuntaan ja minä korjasin toiseen suuntaan. Laukka putosi siinä samassa raville, horjahdin vielä enemmän ja ratsukkona erkanimme toisistamme. Minä vasemmalle kohti maata, liukuen lopulta pitkin kenttää kyljelläni. Lopulta tössähdin reunapenkkaan kypärä edeltä ja hevonen kääntyi jyrkästi oikealle aidan lähestyessä. Maasta nousin ylös melko pikaisesti, kokeilin samalla vasemman solisluun ja olkapään. Ne vaikuttivat ehjille. Kypäräkin oli pysynyt päässä. Olo oli melko hölmistynyt. En ollut oikein ehtinyt tajuta mitä tapahtui ja en todellakaan osannut pudota ”oikein”.. Pian alkoi kuitenkin jo naurattamaan ja kopistellessani lunta toppavaatteista ja tuumasin ystävälleni, että ”ei tainnut pahasti sattua”. Ruuna säikähti myös hieman tilannetta ja ravaili hetken sinne tänne kentällä puhisten. Eipä siinä sitten muuta kuin ystävän avulla takaisin selkään ja homma jatkui.

Pari viikkoa myöhemmin alkoi kuitenkin oikea käsi vihoitella olkapäästä yhä enemmän ja kättä ei kärsinyt kunnolla nostaa eikä kannatella sillä mitään painavaa. Sain ohjeita jumppaan ja särkylääkettä, kokeiltiin teippaustakin. Odotin että vaiva hiljalleen helpottaa. Kuntonyrkkeilyssäkin koetin käydä entiseen tapaan. Lopulta piti turvautua lääkäriin ja olkapääni tutkittiin ultraäänellä ja röntgenkuvauksella. Olkapäässä todettiin pitkänpään jänne revenneeksi ainakin osittain. Pudotessa kova nykäisy ohjista ilmeisesti aiheutti repeämisen. Nyt kipu on poissa ja liike on palannut lähes täysin. Mitään operaatiota ei kannattanut tuohon tehdä. Ihan kaikkea sillä ei kuitenkaan pysty tekemään, mm. pallon heitossa ei ole oikein voimaa. Onneksi en ole pesäpalloilija… Toinenkin putoaminen sattui Pojun kanssa tai oikeastaan pudottauduin puoliksi hallitusti Pojun selästä. Matka maahan ei ole pitkä, mutta kyllä se tuntuu tällä iällä ja painolla… Tapahtumien kulku olisikin sitten jo aivan uusi tarinansa.

Ne ensimmäiset harjoituskisat tallilla sitten tulivat ja menivät. Kotiin tullessa minulla oli taskussa ensimmäisen sijan ruusuke. Olin aivan hämmentynyt asiasta enkä ollut uskoa tapahtunutta todeksi. Luulin sitä ensin aprillipilaksi enkä ollut ensin tulla ollenkaan palkintojen jakoon. Hörpiskelin vain tyytyväisenä kahvia buffetissa ja turisin siellä joutavia toisten kanssa. Olin jo ehtinyt vaihtaa vaatteet ja purkaa hevosen talliin. Lopulta meidät palkittavat saatiin houkuteltua maneesiin. Hyvä ystäväni oli toinen ja hän oli sentään jo lapsena harrastanut ratsastamista, mutta antoi kyllä minulle tasoitusta kokemattomalla hevosella.

Minulla oli noissa harjoituskisoissa tallin paras hevonen Aprilli-tyttö eli tuttavallisemmin Hiluna.
 

Kuva ensimmäisistä harjoituskisoista.

Ihana ja kärsivällinen suomitamma, joka oli opettanut monia muitakin ratsastuksen saloihin. Hiluna on mielestäni suomenhevosen peruskuva. Se on monipuolinen niin ratsain kuin esimerkiksi reen tai kärryjen edessä, sille käy kaikki ja työnsä se tekeerehellisesti tekemättä siitä suurta numeroa. Lisäksi se on saattanut maailmaan loistavia tammavarsoja, joista toinen on nykyisin ratsuna ja toinen viettää pääasiassa ravihevosen elämää. Molemmat jälkeläisistäkin ovat äitinsä vertaisia luotettavia monikäyttöhevosia. Olen osallistunut myös toisen kerran harjoituskisoihin Hilunan toisella tyttärellä Ellillä (Aprelli) jälleen ruusukkeen arvoisesti. Sain hieman paremmat pisteet Ellillä kuin ensimmäisellä kerralla samasta ohjelmasta Hilunalla, saman tuomarin tuomaroidessa, että kai siitä voisi päätellä minunkin jotain oppineen.

Minä ja Elli Keiteleen harjoitusraveissa.

Elli ja minä Ladykurssilla alkukesästä 2015 Hamulassa Wanhan Koulun Tallilla.

Ratsastuskoulun tunneilla olen edelleen käynyt aina kun ollut mahdollista. Olen oppinut ratsastamaan erilaisilla suomenhevosilla, poneiksi luokitelluilla hevosilla ja pari kertaa puoliveriselläkin. Laukkaakin olen jo harjoitellut useilla rauhallisemmilla hevosilla välillä onnistuen paremmin, välillä huonommin. Kun Hamulan Wanhan Koulun tallille tuli kaunis musta-valkoinen Irlannin cob ”Pocahontas” -harjansa kanssa, näin jo untakin hevosesta. Unessa menin hakemaan puita halkoliiteristä ja siellä seisoi sellainen musta hevonen valkoisin merkein, tupsujalkoineen. Unelmahevonen ja kiltti kuin mikä. Eikä mikään jättiläinen. Huokaus…

Päiväunelmiini kuuluu jo nykyisin tietysti kartanotyylinen puutalo järven rannalla, lauma erilaisia eläimiä, hevosiakin. Kaupassa pitää tietysti tulla myös eläinrakas ja hevosista ymmärtävä isäntä. Jotkut ovat päässeet toteuttamaan elämässään erilaisia unelmia. Ehkä minäkin jotain joskus… Muutamalla ystävälläni on omia hevosia ja niistä muutamalla olen päässyt ratsastamaan. Nämäkin hienot hevoset ovat opettaneet minulle uusia asioita hevosten maailmasta. Kaksi kertaa olen käynyt myös islanninhevosvaelluksella Tahkon maisemissa, jäisillä ja lumisilla metsäpoluilla. Se oli erilainen ja hieno kokemus. Tölttääminen oli hauskaa hieman jo sulaneella keväisellä hiekkatiellä. Laukkaakin kokeiltiin pieni matka ylämäkeen ja selässä pysyttiin. Ihan kaikki.

Puoliverisellä hevosella ratsastaminen tapahtui muutama vuosi sitten, kun harjoittelimme pikkujouluja varten ladyryhmän katrilliesitystä. Minun piti mennä ensin harmaalla ponitammalla, mutta huonoksi onnekseni kenraaleissa meidän homma meni ihan rodeoksi. Ystäväni oli katsomassa kenraaleita, välillä sormien välistä kuulemma. Tuumasi minulle sitten kotimatkalla rauhallisesti, että ”on tuo sinun tasapainosi parantunut ja jotain olet tainnut oppiakin, kun selässä pysyit”… Siinä sitten kesken harjoitusten kokeiltiin alleni puoliveritammaa. Riian satula oli aivan käsittämättömän ihana ja sopiva meikäläisenkin takapuolelle. Olin kyllä jo ehtinyt julistaa, että jos en saa toista hevosta, en esiinny ollenkaan. Harjoitus saatiin lopulta vietyä loppuun hienosti. Minulla oli kyllä välillä olo kuin olisin ollut erämaalaivan keinuvassa kyydissä. Hevosen askel oli niin pitkä ponin askeliin verrattuna. Tavoitimme aina edellä menijää ja jouduin tekemään ylimääräisiä voltteja. Katrilliparini poni ei millään meinannut ehtiä kipittää lyhyillä jaloillaan samaa tahtia kuin minun aristokraattinen ratsuni, ja minä en loputtomasti pystynyt hiljentämään ja lyhentämään ratsuni ravia, koska se olisi muuttunut muuten käynniksi. Yksi huomionarvoinen seikka tuossa tammassa oli; sen toinen silmä oli sokea tai ainakin lähes sokea ja sitä uutta seikkaa aluksi jännitin. Varsinainen esityskin meni hienosti, vaikka jouduin muutaman kerran volttaamaan ylimääräistä ja koko porukka oikaisimme yhden ympyrän pois esityksestä. Tuskin sitä kukaan huomasi, koska ajoitus oli sen vuoksi loistava: musiikki loppui juuri siihen, kun me asetuimme loppuasentoon.

Loppuun haluan vielä todeta, että odotan tulevaa kesää innolla. Olen menossa toista kertaa parin päivän ladykurssille Hamulaan. Viime kesänä olin siis ensimmäisen kerran kouluratsastuskurssilla. Meillä oli tosi ihanat kaksi päivää viime kesänä harrastuksen parissa. Ratsastuksen ja teoriaopintojen lisäksi saunoimme ja uimme, söimme ja kahvittelimme yhdessä. Saimme myös hemmotella toisiamme muun muassa käsi- ja jalkahoidoin. Toinen leiriaamu aloitettiin pihamaalla joogaamalla. Helposti noissa merkeissä olisi mennyt useampikin päivä. Ymmärrän hyvin miksi hevostytöt viihtyvät leireillä niin hyvin ja puhuvat leireistä pitkään ja innolla. Muutenkin kesä on jo pitkän pimeän talven jälkeen tervetullutta vaihtelua. Etenkin kun kohta alkavat loskakelit ja ratsastus käy hankalammaksi ja ikävämmäksi kelien vuoksi. Toivottavasti pääsen myös maastoilemaan kesän aikana ainakin tallin porukalla ja hevosilla. Tästä voitte päätellä, että hevoset kuiskailevat edelleen minulle salaisuuksiaan ja minä kuuntelen niitä täydellä sydämellä jakaen ehkä joskus omia salaisuuksiani niiden kanssa… Saatan joskus vaikuttaa liiankin innostuneelle, mutta koettakaa kestää. Kokeilkaa elämässänne uusia juttuja ja unelmoikaa!

Hevosen kuiskaus OSA 3.

Aikuisiän lemmikit

Jälleen vuodet elämässäni vierivät eteenpäin ja muutin sitten aikanaan nykyiselle kotipaikkakunnalleni, tietysti miten muuten kuin miehen perässä. Rakensimme oman talon järven tuntumaan ja pojat syntyivät siellä asustellessa. Erosimme kuitenkin vuosien päästä poikien isän kanssa ja muutin rivitaloasuntoon. Jälleen piti heti ensimmäisenä hankkia kissa; puna-valkoinen Joonatan ja sitten pian koirakin (kultainennoutaja). 

 

  Joonatan on oman arvonsa tunteva herra, mutta hyväkäytöksinen – yleensä. Minulle se on myös oikea sylikissa. Se hakeutuu syliini, kun katson illan hiljentyessä televisiota ja jurnuttaa, jos en sitä huomioi. Nykyisin se saattaa tehdä pienen aamulenkin minun ja koiran kanssa ja tulee sitten vasta sisälle aamupalalle. Kultainennoutaja nimettiin Kaapoksi yhden lastenohjelman pojanviikarin mukaan. Kaapo -koiran pito ei vain onnistunut rivitaloasunnossa pidemmän päälle. Kaapolle iski murrosikä ja ikävissään se päivän aikaan tuhosi kaikenlaista. Ei auttanut muu kuin etsiä sille koti, jossa oli aina joku kotona. Muuten Kaapo oli oikein ihana ja kiltti, energinen koira.

Muutaman vuoden kuluttua talomarkkinoille tuli sopivan pieni ”mummonmökki”, josta tein sitten kaupat. Aika otin pian toisen kissan Joonatanin seuraksi, osin poikienkin toiveesta. Uusi kissa oli mustavalkoinen ja poikien kanssa nimesimme sen Roopeksi. Mummolassa oli nimittäin ollut Roope-niminen mustavalkoinen kissa. Työkaverini muistaa kuulemma ikänsä, kun hän toi kissaa meille tyttärensä kanssa. Roope oli hädissään huutanut koko matkan Tervon Maukolan tilalta ja hätäpäissään tehnyt myös ruikulikakkaa kissankoppaan. Autossa oli ollut oksettavat hajut ja päivä oli vielä melko lämmin. Kissantoimittajat olivat ajaneet ikkunat auki meille pihaa. Minun ei sitten muu auttanut kuin ottaa haiseva lähetys vastaan ja aloittaa perusteellisella pesulla uuden lemmikin kotiuttaminen. Sitä kissan taloontuloa pojatkin vielä muistelevat.

Pojat olivat iloisia, kun nyt molemmilla oli oma lemmikkieläin. Roope tosin osoittautui aikuisiällä hieman vastentahtoiseksi kissaksi halimisen suhteen. Roopella on tyyli tulla ensin rapsuteltavaksi, mutta aika pian siltä saa jo kynttä tai hammasta, kun hoito sen mielestä saa riittää. Ja vatsaan ei saa yhtään koskea. Joonatan on paremmin hoitoa ja muokkausta sietävä - taisi saada pentuna monipuolisemman koulutuksen, kun pojat olivat silloin vielä pienempiä eivätkä olleet kokeneita kissanhoitajia… Muistan kerrankin, kun pojat roikottivat vielä pentukokoista Joonatania hännästä. Olin kuulemma kieltänyt vetämästä kissaa hännästä, mutta en erikseen ollut kieltänyt roikottamista. Kun hankimme kissalle valjaat turvallista ulkoiluttamista varten, keksivät pojat lennättää kissaa valjaissa. Kaikesta tuosta kissa selvisi vammoitta ja sietää aika hyvin erilaista muokkausta.

Myöhemmin kuvioon mukaan tuli reilu kolmevuotias sekarotuinen koira, jonka nimesimme ulkonäkönsä vuoksi Ransuksi. Koira on tuonut nimittäin elävästi monille mieleen Pikku Kakkosesta tutun Karvakuonojen Ransun. Ransu löytyi netin kautta Kaavin perukoilta, jossa se oli ollut lähes yksinomaan tarhakoirana. Samassa taloudessa oli muitakin koiria, kissoja, lampaita ja kanoja. Ransu on ollut kiltti ja hieno koira, vaikka ei tullessa mitään tapoja ollutkaan ja koko koira haisi hirveälle. Ystävyytemme alkoi tuolloin hakupäivän illalla perusteellisella shampoopesulla. En ollut ymmärtänyt hankkia koirashampoota etukäteen, vaikka ruokakupit ja ruuat ostin kotimatkalla. Käytin siis omaa shampootani. Mietin kyllä hetken mitä koira siitä tykkää ja jos ei tykkää, käykö minuun kiinni. Koskaan missään tilanteessa ei ole käynyt kiinni ja ystävyytemme jatkuu edelleen, vaikka koira asuukin nykyään omistajansa kanssa kylän toisella puolella. Yksi ainut hankala puoli Ransussa on: jostakin syystä sille on pakkomielle tappaa siili, jos sellaisen saa kiinni. Pihahdustakaan ei koirasta kuulu, vaikka sillä olisi siilipakko suussa ja suusta valuisi verta. Oravat se ottaisi varmaan myös kiinni, jos saisi, mutta onneksi ne ovat vikkelämpiä. Ransu on myös joskus kova vetämään valjaissa, mutta onhan siinä rotuina huskya, laikaa ja suursnautseria isänsä puolelta, äidistä ajokoiraa ja ilmeisesti jotain noutajaa. Kunnon sekoitus siis…

Tällä hetkellä meillä asustaa tyttökoira, jonka löysin reilu vuosi sitten löytökodista. Koira oli ehtinyt olla jo pari kuukautta löytöeläinkodissa eikä omistajaa löytynyt. Kävimme sitä kerran jo katsomassa ja sovimme haun viikonlopun ajalle, jotta ehdimme nähdä miten koira meille kotiutuu. Määritin meille jäämisen ehdoiksi kaksi asiaa: se ei saa syödä meidän kissoja eikä tehdä tarpeitaan sisälle. Jo tutustumisreissulla näin sen, että se oli kiltti eikä ollut vihainen ainakaan isommille lapsille. Tutustuminen sujui hyvin ja niin koira jäi meille. Nimeä mietimme pitkään, mutta lopulta valinta oli helppo, lyhyt ja ytimekäs Rita. Työnimenä löytöeläinkodissa koira oli kulkenut nimellä Nappi, mutta se ei mielestäni kuvannut koiran luonnetta riittävästi, kuulosti liian lempeälle ja pehmeälle. Rita on hurmannut kyllä monia ruskeilla nappisilmillään ja punertavalla turkillaan. Hänellä on pienet luppakorvat ja kippurahäntä. Rotuina ainakin pystykorvaa ja olisiko osa ajokoiraa. Ainakin hän vaikuttaa hyvin innokkaalle metsästyshommissa. Ja hyvä vahtikoirakin se myös on.

Hevosen kuiskaus: OSA 2

Nuoruusvuodet ja kevyt kosketus hevosiin

Nuoruudessa en ollut hevoshullu siis millään muotoa, vaikka jotkut koulukavereista sellaista olivatkin. Luin kuitenkin Hevoshullu – nimistä sarjakuvalehteä, koska muutkin sitä lukivat, mutta lähinnä luin vain ne Polle – osuudet. Muistattehan harmaan pullean ponin hassuine seikkailuineen? Yläasteikäisenä seurustelin erään pojan kanssa, jonka isoveljellä oli kaksi hevosta. Niitä joskus kävin vähän olosuhteidenkin pakosta rapsuttelemassa ja viemässä niille heinää talliin tai tarhaan. Tuo poikaystäväni isoveli ajoi niillä joskus, mutta millään tavalla en silloin ollut hommassa mukana enkä saanut hevoskärpäsen puremaa. Enemmän olin innostunut talon koirista, joista erityisesti se mustavalkoinen laika oli lähellä sydäntäni. Koira oli tuolloin vuoden tai pari vanha. Kuten nuoruuden rakkauksille usein käy, seurustelusuhde hiipui aikanaan, mutta ystävystyimme myöhemmin uudelleen minun jo valmistuttua ammattiin. Tuolloin kävin kerran heillä vieraisilla ohi ajellessani. Koira oli tuolloin jo todella vanha. Se asusteli tallin edessä ja oli yleensä vieraille hyvin ärhäkkä. Astuessani autosta ulos, koira haukkui minulle tovin, mutta kun kutsuin sitä pari kertaa nimellä, sen häntä alkoi heilua vinhasti. Ja kun astuin koiran lähelle, se heittäytyi selälleen hoivattavaksi. Kaikki ihmettelimme koiran muistia ja sitä myöten sen käytöstä. Viisas koira.

Meni vuosia aikaa ja asuin ensimmäisessä omassa pienessä talossa kotipaikkakunnallani. Tuolloisen miesystäväni isällä oli suomenhevosia. En tarkalleen muista millainen hevonen oli tavatessamme, mutta eniten olin kanssakäymisessä Pulu –nimisen tamman kanssa. Jonkin ajan päästä tamma varsoi Pelu -nimisen tammavarsan. Tuolloinkin olin lähinnä käynyt aidan varrella tai tallissa niitä katsomassa, mutta kun Pelu kasvoi, piti Pulua ulkoiluttaa enemmän. Olisiko sille kertynyt raskauskiloja? Kylän pikkutyttöjä siellä joskus muistaakseni kävi ratsastelemassa ja kerran pikkusiskonikin lyötiin selkään ja hevosen omistaja, Tauno, talutti ratsukkoa tarhan reunoilla. Ei silloin ollut kypärää päässä ja tuulipuvussa sekä lenkkareissa siskonikin hevosen selässä oli, korkkiruuvikiharoineen. 

Kerran sitten kävin selässä minäkin, kun Tauno siihen oikein yllytti sanoen, että Pulu toimii helposti pienillä avuilla kellä vaan, kun vähän suuntaa ohjilla osoittaa. Ja kehui Tauno sen kävelevän rauhallisesti, vaikka pommi viereen putoaisi. Hyväuskoinen ja hevostiedoton kun olin, läksin sitten pihatietä ratsastelemaan, luullakseni ilman kypärää ja tavallisessa kesävaatetuksessa. Varsaa ei ollut tuolloin vielä vieroitettu, joten se lähti emänsä mukaan kirmailemaan. Talo oli pihatien päässä eikä siellä ollut juuri liikennettä. Naapuritaloonkin oli ainakin kilometri matkaa. Käpsehdimme puolisen kilometriä pihatietä pitkin ensimmäisen sivuavaan mökkitien haaraan ja siinä sain jotenkin käännettyä hevosen takaisin kotiin päin. 

Pelu ja Pulu.

Tämäkin oli jo ihan kauheaa silloin joskus...

Pelu.

Melkein heti käännöksen jälkeen alkoi metsästä kuulua ajokoiran haukkumista. Varsa sitä säikähti ja lähti laukkaamaan pihaan päin. Emälle tietysti tuli hätä ja se lähti ymmärtääkseni laukalla perään. Enhän minä mitään hevosista ymmärtänyt enkä kyllä kauhultani olisi tunnistanut askellajia. Sen muistan, että yritin ensin hiljentää hampaat irvessä ohjista vetämällä ja huutamalla samalla PRUU’ta, mutta kun totesin sen turhaksi, puristin satulan etukaaresta kiinni rystyset valkeina ja koetin pysytellä hevosen selässä. Kuvittelisin, että laukka oli kuitenkin suhteellisen rauhallista tai ainakin todella tasaista, koska pysyin pihaan saakka kyydissä. Pieni vaaratilanne oli kuitenkin vielä lopuksi syntyä, kun varsa puikahti kapeasta ja matalasta oviaukosta suoraan sisälle talliin ja tamma oli mennä perässä. Onneksi Tauno oli siinä pihalla ja sai Pulun ohjista kiinni ennen rysäystä.

Laskeuduin hevosen selästä alas tutisevin jaloin ja kauhusta muuten kankeana. Muistan reisilihaksieni olleen kipeät tuon jälkeen monta päivää. Tuolloin vannoin etten enää IKINÄ nouse hevosen selkään. Tyydyin vain antamaan herkkuja aidan yli hevosille hyvin, hyvin varoen siitä lähtien. Joskus taisin kaunista nuorta tammaa hieman harjailla, kun omistaja oli tukena vierellä. Tuolloin kuvittelin, että tuo vannotukseni pitää loppuelämäni. Nykyisin, kun muistelen tuota ajanjaksoa, harmittaa, etten silloin käyttänyt hyväksi loistavaa tilaisuutta oppia hevosasioita vanhalta kokeneelta hevosmieheltä. Kai siihen ratsastamiseenkin olisi into tullut, jos olisin uudelleen selkään uskaltanut – ilman sitä varsaa.

Rakkaudesta eläimiin hankin kuitenkin oman kissan, jonka nimi oli Joonatan.

Valitan huonoa kuvanlaatua: kuva vanhasta valokuvasta puhelimella otettuna...

  

Kissapaikassa oli neljä veljestä Kasper, Jesper, Joonatan sekä Hallikainen. Joonatan oli harmaa raidallinen, hieman normaalia pidempi karvainen kissa, jossa oli muutamia valkoisia merkkejä. Yksinolo ei tätä kissaa kuitenkaan kiinnostanut ja pian Joonatan kotiutui Taunon pihaan vanhemman kissan kaveriksi. Hain kissaani toistuvasti kotiin, mutta aina se palasi naapuriin. Siellä taisi olla paremmat eväät ja aina joku ihminen seurana. Saattoi myös olla, että naapurissa oli enemmän saalista sekä lintulaudalla että tallilla.

Pete "vauvana".

Seuraavaksi hankimme kultaisen noutajauroksen, jonka nimesin tuttavallisemmin Peteksi. Peten oikea kennelnimi oli Real Fantastic Clipper. Koiran kanssa puuhatessa ja perusasioita opetellessa aika töiden ohella kului nopeasti. 

Minulla oli myöhemmin myös punaiset kissaveljekset rivitalossa asuessani. Kissojen nimet olivat Taavi Elmeri ja Vili Verneri. Yleensä kutsuin vain Elmeriksi ja Viliksi. Näistä toinen pääsi uuteen kotiin, kun kissat olivat kasvaneet isommiksi, sillä pieni rivitalokaksioni kävi ahtaaksi kahdelle isolle uroskissalle. Toisestakin kissasta jouduin luopumaan myöhemmin asuessani opiskelun ajan silloisessa ”anoppilassa”.

Veljeksistä en nyt äkkiä löytänyt parempaa kuvaa: Elmeri vasemmalla oli oikeasti punaisempi ja Vili oikealla vaalea beessimäinen.

 ''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

HUOMAUTUS: OSA 3 ilmestyy myöhemmin. Nyt en saa liitettyä kuvia, kun netti toimii niin hitaasti. Lisään ne myöhemmin :)