Hevosen kuiskaus - OSA 1

Olen pitkään miettinyt miten kertoisin ja perustelisin kanssaeläjilleni tätä hevosasiaa. Pitkään on tuntunut siltä, että sisälläni on jokin pakottava tarve purkaa aihetta paperille. Intoa ei vähentänyt äidin kirjoittama novellikokoelma hänen elämänsä muistoista. Monille ystävilleni olen asiasta puhellutkin vuosien varrella - ainakin pätkiä sieltä ja täältä. Ehkä on helpointa ja selkeintä aloittaa ihan alusta, lapsuudesta.

OSA 1. Hevoseton lapsuus

Lapsuuteni oli melko tavallinen kaikkine touhuineen ja hassutuksineen. Asuimme tuolloin syrjäkylällä kaksikerroksisessa talossa yläkerrassa ja isoisovanhemmat asuivat alakerrassa. Silloin ei leikkikavereita paljon ollut. Pikkuveljen kanssa keksittiin pihalla kaikenlaista puuhaa ja isovanhemmat viihdyttivät välillä meitä lukien kirjoja tai kertoen tarinoita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. On jäänyt harmittamaan ettei kukaan ymmärtänyt tuolloin nauhoittaa niitä tarinoita enkä itse muista enää juuri mitään niistä. Usein kyllä pyysin varsinkin isomummoa kertomaan lisää etenkin lapsuuden tapahtumista ja eläimistä. Joitakin tarinoita halusin kuulla yhä uudelleen ja uudelleen. Alakerran asukkailla oli tuolloin myös vanha kissa, jolla oli töpöhäntä ja toinen silmä sokeutunut tappelussa. Kovin lapsirakas se ei ollut ja usein konttailin tuvan pitkien penkkien ja pöydän alla houkutellen kissaa leikkiin. Harvoin onnistuin sitä vähän silittämään.

Isän vanhempien luona, mummolassa, parin kilometrin päässä oli lähes yhtä vanha sekarotuinen, kaunis collieta muistuttava koira. Tuo koirakaan ei ollut erityisen lapsirakas ja varsinkin ruoka-aikaan sen joutui kiertämään kaukaa, ettei se päässyt näykkäisemään. Muistan vielä paikan mihin tuo Tahvo niminen koira sitten lopulta haudattiin, kun sillä tuli elinvuodet täyteen. Taisin sinne muutaman kerran kukkiakin viedä. Tuolloin jäi kaipuu omaan lemmikkiin, joka antaisi minun helliä ja hoivata itseään kunnolla. Mummoni lampaat toivat hieman lohtua tähän tuskaan, mutta harmikseni ukki ei antanut edes pieniä vuonia tuoda sisälle. Yritin kyllä.

Minua vuotta vanhempi serkku asui muutaman kilometrin päässä ja hänen kanssaan touhusin paljon lapsena. Serkkuni työnsi joskus kissaansa nukenvaunuissa ja puki sille nukenvaatteitakin. Siitäkö lienen saanut ajatuksen tunkea pikkuveljeni nukenrattaisiin, kun kissaa minulla ei ollut. 

Naapurissa asui myös minua hieman nuorempi tyttö, joka kutsui usein heille leikkimään. Hän oli itse niin ujo ja hiljainen, että ei uskaltanut meille tulla. Naapurissa oli kyllä enemmän piiloja ja puuhaa, koska hän asui isolla maatilalla. Iso se oli minusta jo silloin, mutta nykyään on jo ihan eri mitoissa. Lomilla nähtiin kauempana asuvia serkkuja ja koulusta sain joitakin uusia kavereita, joita tosin tapasin harvemmin kouluajan ulkopuolella. Koulussa aina sattui ja tapahtui kaikenlaista. Pienellä syrjäkylällä, kun sekä pojat että tytöt leikkivät yhdessä, oppilaitakaan ei koko koulussa paljon ollut. Välitunneilla leikittiin hippaa ja piilosta tai pelattiin useimmiten jalkapalloa, joskus pesäpalloa. Muistanpa muutaman kerran joutuneeni painimaankin poikien kanssa – hyvällä menestyksellä. Olin tuolloin useita poikia isokokoisempi, koska kasvoin nopeasti pituutta kolmos- ja nelosluokalla enkä muutenkaan mikään kukkakeppi ollut. Muistan kyllä, että jotkut tytöt halusivat leikkiä välillä hevosleikkejä. Olin itse usein heille hevosena, jolle laitettiin hyppynaru ohjiksi ja laukkailtiin pitkin metsiä. Risuista rakennettiin metsään aitauksia ja talleja. Näitä leikittiin kuitenkin harvemmin, koska pojat eivät noista leikeistä oikein innostuneet.

Pikkuveljeni oli minua noin neljä vuotta nuorempi, mutta aina hän koetti mönkiä mukana, heti kun liikkeelle pääsi. Valokuvista olen nähnyt, että olin jo tuolloin osannut huolehtia veljeni turvallisuudesta. Pakkohan sitä veljeä oli saada työnnellä nukenrattaissa, kun hän oli parempi vauvanukke kuin yksikään omista nukeistani. Pakoonkaan veli ei päässyt, kun olin sitaissut huivilla niihin huteriin matkarattaisiin kiinni. Turvallisuus ja hauskuus ennen kaikkea! Yhdessä sitten leikimme palikoilla ja muovieläimillä, inkkareilla ja länkkäreilläkin, kun ikää veljelle tuli enemmän. Kauppaleikki oli yksi suosikeistamme siihen aikaan. En muista, että hevoset olisivat kiinnostaneet sen enempää kuin muutkaan eläimet. Muovipossut olivat ihanan pulleita leikeissä käsitellä ja niistä tykkäsinkin erityisesti.

Minä ja Venla-lammas pienenä.

Pitkän keskustelun ja tinkimisen jälkeen saatiin meille oikea koirakin. Koira oli sellainen sekarotuinen, Riki niminen. Se oli todella herttainen luppakorva pentuna ja paljon sen kanssa puuhasimme ulkona. Joku perheestä nimesi sen jossain vaiheessa eskimonnoutajaksi. Riki kun oli vaalea väriltään ja muistutti jonkunlaista noutajaa. Tosin koira ei ehtinyt meillä montaa vuotta olla, kun isä sen sitten hävitti. Sairastui muka! Isä ei vain koskaan ollut oikein sulattanut kotieläimiä eikä tuota koiraa varsinkaan. Omaa kissaakaan en saanut sen jälkeen, kun isomummon ja isoukin kissa oli kuollut vanhuuteen. Isä sanoi, että ota sitten mitä elukoita vaan, kun et enää asu kotona. Muistan jo silloin päättäneeni, että kun minulla on oma koti, olisi minulla AINA joku lemmikki.

Riki.

Isoukilla oli lapsuuteni aikoihin suomenhevonen, jonka nimi oli Nopsa. Isoenolta kuulin, että ukki osti Nopsan Vieremän Hukkalasta hevosen ollessa 3-4 vuotias ruuna. Tuo osto tapahtui joskus vuoden 1963 paikkeilla. Ukki oli opettanut Nopsaa ajolle reen kanssa kesällä heinäpellolla. Toiset olivat katsoneet sisältä hieman kauhuissaan opetusta, koska Nopsa oli ollut hyvin vireä ja nopeajalkainen nimensä mukaisesti. Mutta niin vain oli ukki hevosen opettanut ja pääsi sillä töihin. Hevosen myynyt mies, Eero, oli aina seuduilla käydessään käynyt Nopsaa tervehtimässä ja aina oli hevonen hirnuen vastannut. Tarina kertoo myös, että Nopsalla oli ollut hieno ravi ja siitä olisi opetuksella tullut kova juoksija, mutta ukkia ei sellainen kiinnostanut. Hän oli vain halunnut kerrankin nuoren hevosen, kun aiemmin oli hevosensa hankkinut melko vanhoina ja joutunut sitten pian niistä luopumaan.

Minä muistan ukin ajaneen Nopsan kanssa reelle heinää pellon peräladosta navetalle. Muutaman kerran pääsin kyytiin ja se oli kyllä kivaa, joskin aluksi hieman pelottavaa. Matka vain loppui aina liian lyhyeen. Juuri kun jännitys meni ohi ja aloin nauttia kyydistä, oltiinkin jo pihassa. Ukki ei muistaakseni huvikseen minua koskaan ajeluttanut. Kovin paljon ei muuten ole mielikuvia tuosta hevosesta. Lähinnä mielikuvat ovat negatiivisia. Hevonen oli jotenkin pelottava ja iso, eikä se minun mielestäni ainakaan pitänyt lapsista. Isoenoni tosin kertoi jälkikäteen, että Nopsa oli aivan tavallisen kokoinen suomenhevonen, ei erityisen suuri, mutta ei pienikään.

Kesäisin hevonen saattoi olla vapaana pihalla ja söi omenoita puun alta, joskus puustakin. Silloin ei uskallettu edes pihalle mennä. Joskus harvoin livahdettiin pihan sivulla olevalle isolle kivelle leikkimään, minne hevonen ei ylettänyt. Siellä kivellä äitikin aikoinaan oli serkkunsa kanssa leikkinyt. Missään aitauksessa en muista hevosen juurikaan olleen tai olisiko kuitenkin joskus navetan takana aidassa ollut. Olin sen verran pieni, että muistikuvat ovat hajanaisia ja montaakin asiaa olen pohtinut jälkikäteen, että tapahtuiko asia oikeasta vai olivatko tietyt tapahtumat mielikuvitukseni tuotetta tai unta. Olenhan ollut aina kova keksimään tarinoita ja uneni ovat usein vilkkaita. Erään hevosen pakotarinan tarinan muistan toisten kertomana. Nopsalla oli ollut kärryt perässä ja jotenkin se oli päässyt karkuun pihasta niin, että navetan nurkkapieleen oli kärryt tehneet loven. Liekö säikähtänyt jotain… Joka tapauksessa Nopsa oli kiitänyt pitkin pihatietä isommalle tielle. Naapurin ohi juostessaan olivat naapurin pojat hoksanneet Einon hevosen karanneen ja he olivat lähteneet moottoripyörällä perään kahdestaan. Pitkän suoran jälkeen eräässä mutkassa olivat tavoittaneet hevosen ja toinen oli saanut ohjista kiinni. Lopulta Nopsa oli pysähtynyt ja ilmeisesti pojat olivat sen tuoneet takaisin ukille.

Joka tapauksessa Nopsan talli asusteli navetan yhteydessä pienen tallin puolella ja hevonen oli siellä parressa kuten mullikat navetan puolella; päitsistä narussa kiinni ja takapuoli aivan ovensuussa. Eihän sinne uskaltanut yksin mennä, vaikka joskus olisi tehnyt mieli käydä sille leipää syöttämässä. Mummo kertoi, että kun hän ruokki mullikoita navetan puolella, alkoi tallin puolelta kuulua kopinaa. Nopsa kaapi tallin lattiaa ja koputteli tallin seinää merkiksi ukille, että pitäisi kiirettä. Mullikoita minäkin kävin tervehtimässä ja niitä pienempiä rapsuttelemassa. Ja vaikka vasikoiden leikittäminen oli tavallaan kiellettyä, kun niitä vieroitettiin, niin silti usein nuoletettiin niillä käsiämme. Taisi joskus olla koko käsi rannetta myöten vasikoiden suussa.

Lapsuudesta jäi siis hevosista mieleeni pelonsekainen tunne. Sen muistan, että Nopsa oli jo kovin vanha, kun se sai jonkin sairaskohtauksen, kyseessä saattoi olla lannehalvaus. Muutenkin talonväki oli jo kovasti koettanut ukille puhua hevosesta luopumisesta, koska Nopsa oli jo yli 20-vuotias eikä ukki jaksanut sitä kunnolla hoitaa. Isoeno oli joskus tuonut hevosen ulos puuhun kiinni ja koettanut harjata irtoavaa karvaa, kun se oli ukille liian raskasta. Ukki oli kovin murheissaan, kun eläinauto kävi hakemassa hevosen. Ikävää taisi kestää elämän loppuun saakka. Hän oli pitkään katsellut hevosten myynti-ilmoituksia ja olisi kovasti ollut lähdössä ostamaan uutta, mutta toiset olivat saaneet käännettyä puheen muihin asioihin ja toppuutelleet muutenkin. Lopulta asia oli unohtunut.. Minulle ukista muistuu aina ensin mieleen melko vähäpuheinen viisaan oloinen ja luotettava hoikka mies, jolla oli ns. hevosyskä ja harmaa villalanka toisen ranteen ympärillä. Sitä silloin ihmettelin ja myöhemmin minulle kerrottiin sen karkottavan reumatismia. Hän jaksoi myös puuhastella meidän lasten kanssa pihalla ja opetti mm. tekemään jalkajousia. Useita kertoja koluttiin lähimetsää etsien sopivaa katajaa tekotarpeiksi.