HEVOSEN KUISKAUS OSA 4.

Salakavala hevoskärpäsen purema

Noihin talon ostamisen aikoihin sain uusia ystäviä ja yhdellä rakkaaksi tulleella ystävälläni on kaksi suomenhevosta: tamma nimeltään Tähti-Veeruska ja ruuna nimeltään Tuhti-Poju. Kävin muutaman kerran niitä omistajansa mukana katsomassa ja notkuin aidan varrella, kun muut ratsastivat. 

Tuhti-Poju

Tähti-Veeruska

Toisten ratsastaessa minä loin vapaaehtoisesti lannat karsinoista. Siinä puuhastellessa sain aikaa omille ajatuksille eikä tarvinnut niin jännittää niitä hevosia. Yhtälailla aluksi minua kiinnostivat kaikki muut eläimet siinä pihapiirissä (mm. lampaat ja kanat), mutta vähän kerrallaan uskaltauduin lähemmäs hevosia. Kunnolla kosketuksiin hevosen kanssa jouduin, kun toisella hevosella oli hoidettavia haavoja. Minun vastuutehtävänä oli sotkea antibiootti ja vetää lääkeaine ruiskuun sekä kiinnittää sitten hevosen huomio muualle, sillä aikaa kun ystäväni pisti antibiootin hevoseen. Kauhukseni tehtäviini kuului myös antaa herkkuja hevoselle toimenpiteen aikana. Voitte kuvitella yllätykseni, kun tajusin miten hellästi hevonen voi herkut kädeltä ottaa purematta minua. Isoukin hevoselle en ollut uskaltanut antaa mitään suoraan kämmeneltä, ruuat tiputin aina kuppiin. Taunon tammakin rouhaisi kerran minua käsivarteen, kun yritin antaa herkkuja sen varsalle. Kipeänä tuokin muisto oli pitkään ja lisäsi entisestään pelkoani hevosia kohtaan.

Aikani aidan takana seisoskeltuani ja usein palellessani, tuli mieleen ajatus, että josko kuitenkin vielä nousisin hevosen selkään. Ihan vain kokeeksi. Ystäväni vakuutteli minulle miten rauhallinen ja tasainen hänen tammansa on. Sen selkään uskaltaa laittaa kenet vaan laittaa ja hevonen ei siitä hätkähtäisi. No niin sitten kerran koitti se päivä, kun pistin kypärän päähän ja kiipesin tuon korkean ratsun selkään. Enkä minä siihen kuollut. Tallilla notkuessani olivat nuo suomenhevoset salakavalasti hönkäilleet korvaani lämpimiä kauniita tarinoita. Hiljalleen olin siis sairastunut, melko pahasti. Pahoin pelkään, että pysyvästi. Hevoshöperyyteen siis... Huomasin, että hevonen ei olekaan niin pelottava kuin olin kuvitellut. Tajusin, että noista hevosista voisin saada uusia ystäviä. Huomasin myös, etteivät muutkaan hevoset olleet niin kamalia ja uskalsin taluttaa jopa lämminverisiä tarhasta talliin. Ja nautin täysin rinnoin pelkoni voittamisesta askel kerrallaan.

Pitkään menin Veeruskalla pelkästään rauhallista käyntiä. Lopulta uskaltauduin kokeilemaan ravia, mutta ravipätkät olivat lyhyitä, lähinnä ravinostoja. Eihän minulla silloin kuntokaan riittänyt kovin pitkiin ratsastussessioihin. Jännittäminen vei oman veronsa itse ratsastamisesta puhumattakaan. Ja jos joku tulee väittämään, ettei ratsastaminen ole liikuntaa, kannattaa kyllä kokeilla! Hevonen ei todellakaan tee kaikkea työtä. Kyllä siinä ratsastajankin pitää käyttää koko kehoaan ja olla valppaana. Onhan kyseessä saaliseläin, jonka luonnollinen reaktio on paeta vieraita ja pelottavia asioita. Sellaisiakin mitä ihmissilmä ei huomaa tai osaa pitää outoina. Mutta ymmärrän kyllä, että ratsastaa voi hyvin eri tavoin. Kyllähän kisaluonteinen kouluratsastus eroaa esteratsastuksesta sekä rauhallisesta maastoköpöttelystä aika paljonkin. Silti teki mitä tahansa, vannon että pidemmän päälle kaikki ratsastus kehittää sekä kuntoa että tasapainoa ja samalla kunnioitusta tuota eläinlajia kohtaan. Erityisesti ratsastus voi auttaa rentoutumaan ja purkaa mm. työstressiä tai muiden huolien taakkaa. Ainakin hetkeksi. Eläinten parissa ollaan ulkona ja ratsastaessa ei yleensä kykene samalla ajattelemaan muuta. Samalla tavoin kuin kissan silittäminen vähentää stressiä, mielestäni esimerkiksi hevosen harjaaminen poistaa murheita. Mutta varovaisuuden sana lienee tässäkin kohdassa paikallaan: harrastus voi aiheuttaa myös riippuvuutta! Eläinrakkauteni on siis laajentunut hevosiin eikä tuosta tunteesta taida enää eroon päästä.

Ystäväni hevosten tallipaikka oli tuolloin sen verran syrjässä, ettei aikaa yhteisiin harrastuksiin ollut kovinkaan usein, mutta kun ystäväni sai hevoset kotiinsa, alkoi minunkin harrastus päästä kunnolla vauhtiin. Laukkaaminen edelleen odotti vain edelleen vuoroaan, kun rohkeus ei minulla riittänyt. Kuitenkin lajista innostuneena varasin tunnin ihan oikealle ratsastustunnille. Ryhmä oli ns. aikuisille naisille; pääsyvaatimuksena ratsastustaidottomuus, ruostuneet taidot tai muuten vain avuttomuus hevosten kanssa. Mukaan pääsee myös, jos henkilöllä on joku fyysinen rajoitus, niin ettei olisi välttämättä pärjännyt edistyneempien ryhmässä. Rajoitteina voi olla esimerkiksi huono kunto, selkävaiva, synnytys tms. Ryhmän tallin omistaja on nimennyt nasevasti: Ladyt. Se kuvaa aikuisia naisratsastajia minusta paremmin kuin usein käytetty tätiratsastaja –nimitys. Ryhmämme on järjestänyt muutakin toimintaa hevosharrastuksen ohessa ja olemme ainakin minun mielestä hyvin toimiva, rento porukka. Meillä on nyt oma nimikkopipokin.

Innostukseni hevosharrastukseen lisääntyi, kun huomasin olevani tervetullut noiden aitojen hevosihmisten joukkoon, vaikka olinkin ns. myöhäisherännyt. Ostin kymmenen ratsastuskerran kortin tallille ja kävin aktiivisesti kerran viikossa ratsastamassa ladytunnilla. Ilokseni huomasin, että saattaisin jotain kouluratsastuksesta oppiakin. Jonkin ajan päästä minut innostettiin osallistumaan elämäni ensimmäisiin harjoituskoulukisoihin. Harjoittelin ystäväni hevosilla silloin tällöin oikeiden ratsastustuntien ohella. Olinhan jo uskaltautunut (tai minut päästettiin) myös ystäväni ruunan, Pojun selkään. Tuo ”herra hevonen” tuntui niin pienelle tamman jälkeen, mutta oli hyvä opetushevonen ajatellen kisojakin. Olihan se näppärämpi paketti ratsastaa pienemmällä kentällä ja sillä kykenin menemään harjoitusraviakin ihan mallikkaasti.

Vanhan viisauden mukaan putoamista kun pitää harjoitella noin 100 kertaa, niin sitten se alkaa sujumaan sulavasti. Vähän kuin taistelulajeissa pitää osata kaatua ja pudota kenttään. No minä olen vasta alussa tuon harjoittelun suhteen parilla putoamisellani eli 98% vielä jäljellä… Pojun kanssa sattui ensimmäinen pieni tapaturma muutama talvi sitten. Se oli ensimmäinen kerta, kun uskaltauduin kokeilemaan laukkaa muuallakin kuin maneesissa tallin opetushevosilla. Laukka nousi hyvin, mutta samassa silmänräpäyksessä hevosen kaviosta irtosi jäinen tiera ja minä horjahdin ja säikähdin sitä. Hevonen korjasi horjahdustaan toiseen suuntaan ja minä korjasin toiseen suuntaan. Laukka putosi siinä samassa raville, horjahdin vielä enemmän ja ratsukkona erkanimme toisistamme. Minä vasemmalle kohti maata, liukuen lopulta pitkin kenttää kyljelläni. Lopulta tössähdin reunapenkkaan kypärä edeltä ja hevonen kääntyi jyrkästi oikealle aidan lähestyessä. Maasta nousin ylös melko pikaisesti, kokeilin samalla vasemman solisluun ja olkapään. Ne vaikuttivat ehjille. Kypäräkin oli pysynyt päässä. Olo oli melko hölmistynyt. En ollut oikein ehtinyt tajuta mitä tapahtui ja en todellakaan osannut pudota ”oikein”.. Pian alkoi kuitenkin jo naurattamaan ja kopistellessani lunta toppavaatteista ja tuumasin ystävälleni, että ”ei tainnut pahasti sattua”. Ruuna säikähti myös hieman tilannetta ja ravaili hetken sinne tänne kentällä puhisten. Eipä siinä sitten muuta kuin ystävän avulla takaisin selkään ja homma jatkui.

Pari viikkoa myöhemmin alkoi kuitenkin oikea käsi vihoitella olkapäästä yhä enemmän ja kättä ei kärsinyt kunnolla nostaa eikä kannatella sillä mitään painavaa. Sain ohjeita jumppaan ja särkylääkettä, kokeiltiin teippaustakin. Odotin että vaiva hiljalleen helpottaa. Kuntonyrkkeilyssäkin koetin käydä entiseen tapaan. Lopulta piti turvautua lääkäriin ja olkapääni tutkittiin ultraäänellä ja röntgenkuvauksella. Olkapäässä todettiin pitkänpään jänne revenneeksi ainakin osittain. Pudotessa kova nykäisy ohjista ilmeisesti aiheutti repeämisen. Nyt kipu on poissa ja liike on palannut lähes täysin. Mitään operaatiota ei kannattanut tuohon tehdä. Ihan kaikkea sillä ei kuitenkaan pysty tekemään, mm. pallon heitossa ei ole oikein voimaa. Onneksi en ole pesäpalloilija… Toinenkin putoaminen sattui Pojun kanssa tai oikeastaan pudottauduin puoliksi hallitusti Pojun selästä. Matka maahan ei ole pitkä, mutta kyllä se tuntuu tällä iällä ja painolla… Tapahtumien kulku olisikin sitten jo aivan uusi tarinansa.

Ne ensimmäiset harjoituskisat tallilla sitten tulivat ja menivät. Kotiin tullessa minulla oli taskussa ensimmäisen sijan ruusuke. Olin aivan hämmentynyt asiasta enkä ollut uskoa tapahtunutta todeksi. Luulin sitä ensin aprillipilaksi enkä ollut ensin tulla ollenkaan palkintojen jakoon. Hörpiskelin vain tyytyväisenä kahvia buffetissa ja turisin siellä joutavia toisten kanssa. Olin jo ehtinyt vaihtaa vaatteet ja purkaa hevosen talliin. Lopulta meidät palkittavat saatiin houkuteltua maneesiin. Hyvä ystäväni oli toinen ja hän oli sentään jo lapsena harrastanut ratsastamista, mutta antoi kyllä minulle tasoitusta kokemattomalla hevosella.

Minulla oli noissa harjoituskisoissa tallin paras hevonen Aprilli-tyttö eli tuttavallisemmin Hiluna.
 

Kuva ensimmäisistä harjoituskisoista.

Ihana ja kärsivällinen suomitamma, joka oli opettanut monia muitakin ratsastuksen saloihin. Hiluna on mielestäni suomenhevosen peruskuva. Se on monipuolinen niin ratsain kuin esimerkiksi reen tai kärryjen edessä, sille käy kaikki ja työnsä se tekeerehellisesti tekemättä siitä suurta numeroa. Lisäksi se on saattanut maailmaan loistavia tammavarsoja, joista toinen on nykyisin ratsuna ja toinen viettää pääasiassa ravihevosen elämää. Molemmat jälkeläisistäkin ovat äitinsä vertaisia luotettavia monikäyttöhevosia. Olen osallistunut myös toisen kerran harjoituskisoihin Hilunan toisella tyttärellä Ellillä (Aprelli) jälleen ruusukkeen arvoisesti. Sain hieman paremmat pisteet Ellillä kuin ensimmäisellä kerralla samasta ohjelmasta Hilunalla, saman tuomarin tuomaroidessa, että kai siitä voisi päätellä minunkin jotain oppineen.

Minä ja Elli Keiteleen harjoitusraveissa.

Elli ja minä Ladykurssilla alkukesästä 2015 Hamulassa Wanhan Koulun Tallilla.

Ratsastuskoulun tunneilla olen edelleen käynyt aina kun ollut mahdollista. Olen oppinut ratsastamaan erilaisilla suomenhevosilla, poneiksi luokitelluilla hevosilla ja pari kertaa puoliveriselläkin. Laukkaakin olen jo harjoitellut useilla rauhallisemmilla hevosilla välillä onnistuen paremmin, välillä huonommin. Kun Hamulan Wanhan Koulun tallille tuli kaunis musta-valkoinen Irlannin cob ”Pocahontas” -harjansa kanssa, näin jo untakin hevosesta. Unessa menin hakemaan puita halkoliiteristä ja siellä seisoi sellainen musta hevonen valkoisin merkein, tupsujalkoineen. Unelmahevonen ja kiltti kuin mikä. Eikä mikään jättiläinen. Huokaus…

Päiväunelmiini kuuluu jo nykyisin tietysti kartanotyylinen puutalo järven rannalla, lauma erilaisia eläimiä, hevosiakin. Kaupassa pitää tietysti tulla myös eläinrakas ja hevosista ymmärtävä isäntä. Jotkut ovat päässeet toteuttamaan elämässään erilaisia unelmia. Ehkä minäkin jotain joskus… Muutamalla ystävälläni on omia hevosia ja niistä muutamalla olen päässyt ratsastamaan. Nämäkin hienot hevoset ovat opettaneet minulle uusia asioita hevosten maailmasta. Kaksi kertaa olen käynyt myös islanninhevosvaelluksella Tahkon maisemissa, jäisillä ja lumisilla metsäpoluilla. Se oli erilainen ja hieno kokemus. Tölttääminen oli hauskaa hieman jo sulaneella keväisellä hiekkatiellä. Laukkaakin kokeiltiin pieni matka ylämäkeen ja selässä pysyttiin. Ihan kaikki.

Puoliverisellä hevosella ratsastaminen tapahtui muutama vuosi sitten, kun harjoittelimme pikkujouluja varten ladyryhmän katrilliesitystä. Minun piti mennä ensin harmaalla ponitammalla, mutta huonoksi onnekseni kenraaleissa meidän homma meni ihan rodeoksi. Ystäväni oli katsomassa kenraaleita, välillä sormien välistä kuulemma. Tuumasi minulle sitten kotimatkalla rauhallisesti, että ”on tuo sinun tasapainosi parantunut ja jotain olet tainnut oppiakin, kun selässä pysyit”… Siinä sitten kesken harjoitusten kokeiltiin alleni puoliveritammaa. Riian satula oli aivan käsittämättömän ihana ja sopiva meikäläisenkin takapuolelle. Olin kyllä jo ehtinyt julistaa, että jos en saa toista hevosta, en esiinny ollenkaan. Harjoitus saatiin lopulta vietyä loppuun hienosti. Minulla oli kyllä välillä olo kuin olisin ollut erämaalaivan keinuvassa kyydissä. Hevosen askel oli niin pitkä ponin askeliin verrattuna. Tavoitimme aina edellä menijää ja jouduin tekemään ylimääräisiä voltteja. Katrilliparini poni ei millään meinannut ehtiä kipittää lyhyillä jaloillaan samaa tahtia kuin minun aristokraattinen ratsuni, ja minä en loputtomasti pystynyt hiljentämään ja lyhentämään ratsuni ravia, koska se olisi muuttunut muuten käynniksi. Yksi huomionarvoinen seikka tuossa tammassa oli; sen toinen silmä oli sokea tai ainakin lähes sokea ja sitä uutta seikkaa aluksi jännitin. Varsinainen esityskin meni hienosti, vaikka jouduin muutaman kerran volttaamaan ylimääräistä ja koko porukka oikaisimme yhden ympyrän pois esityksestä. Tuskin sitä kukaan huomasi, koska ajoitus oli sen vuoksi loistava: musiikki loppui juuri siihen, kun me asetuimme loppuasentoon.

Loppuun haluan vielä todeta, että odotan tulevaa kesää innolla. Olen menossa toista kertaa parin päivän ladykurssille Hamulaan. Viime kesänä olin siis ensimmäisen kerran kouluratsastuskurssilla. Meillä oli tosi ihanat kaksi päivää viime kesänä harrastuksen parissa. Ratsastuksen ja teoriaopintojen lisäksi saunoimme ja uimme, söimme ja kahvittelimme yhdessä. Saimme myös hemmotella toisiamme muun muassa käsi- ja jalkahoidoin. Toinen leiriaamu aloitettiin pihamaalla joogaamalla. Helposti noissa merkeissä olisi mennyt useampikin päivä. Ymmärrän hyvin miksi hevostytöt viihtyvät leireillä niin hyvin ja puhuvat leireistä pitkään ja innolla. Muutenkin kesä on jo pitkän pimeän talven jälkeen tervetullutta vaihtelua. Etenkin kun kohta alkavat loskakelit ja ratsastus käy hankalammaksi ja ikävämmäksi kelien vuoksi. Toivottavasti pääsen myös maastoilemaan kesän aikana ainakin tallin porukalla ja hevosilla. Tästä voitte päätellä, että hevoset kuiskailevat edelleen minulle salaisuuksiaan ja minä kuuntelen niitä täydellä sydämellä jakaen ehkä joskus omia salaisuuksiani niiden kanssa… Saatan joskus vaikuttaa liiankin innostuneelle, mutta koettakaa kestää. Kokeilkaa elämässänne uusia juttuja ja unelmoikaa!