Aikuisiän lemmikit
Jälleen vuodet elämässäni vierivät eteenpäin ja muutin sitten aikanaan nykyiselle kotipaikkakunnalleni, tietysti miten muuten kuin miehen perässä. Rakensimme oman talon järven tuntumaan ja pojat syntyivät siellä asustellessa. Erosimme kuitenkin vuosien päästä poikien isän kanssa ja muutin rivitaloasuntoon. Jälleen piti heti ensimmäisenä hankkia kissa; puna-valkoinen Joonatan ja sitten pian koirakin (kultainennoutaja).
Joonatan on oman arvonsa tunteva herra, mutta hyväkäytöksinen – yleensä. Minulle se on myös oikea sylikissa. Se hakeutuu syliini, kun katson illan hiljentyessä televisiota ja jurnuttaa, jos en sitä huomioi. Nykyisin se saattaa tehdä pienen aamulenkin minun ja koiran kanssa ja tulee sitten vasta sisälle aamupalalle. Kultainennoutaja nimettiin Kaapoksi yhden lastenohjelman pojanviikarin mukaan. Kaapo -koiran pito ei vain onnistunut rivitaloasunnossa pidemmän päälle. Kaapolle iski murrosikä ja ikävissään se päivän aikaan tuhosi kaikenlaista. Ei auttanut muu kuin etsiä sille koti, jossa oli aina joku kotona. Muuten Kaapo oli oikein ihana ja kiltti, energinen koira.
Muutaman vuoden kuluttua talomarkkinoille tuli sopivan pieni ”mummonmökki”, josta tein sitten kaupat. Aika otin pian toisen kissan Joonatanin seuraksi, osin poikienkin toiveesta. Uusi kissa oli mustavalkoinen ja poikien kanssa nimesimme sen Roopeksi. Mummolassa oli nimittäin ollut Roope-niminen mustavalkoinen kissa. Työkaverini muistaa kuulemma ikänsä, kun hän toi kissaa meille tyttärensä kanssa. Roope oli hädissään huutanut koko matkan Tervon Maukolan tilalta ja hätäpäissään tehnyt myös ruikulikakkaa kissankoppaan. Autossa oli ollut oksettavat hajut ja päivä oli vielä melko lämmin. Kissantoimittajat olivat ajaneet ikkunat auki meille pihaa. Minun ei sitten muu auttanut kuin ottaa haiseva lähetys vastaan ja aloittaa perusteellisella pesulla uuden lemmikin kotiuttaminen. Sitä kissan taloontuloa pojatkin vielä muistelevat.
Pojat olivat iloisia, kun nyt molemmilla oli oma lemmikkieläin. Roope tosin osoittautui aikuisiällä hieman vastentahtoiseksi kissaksi halimisen suhteen. Roopella on tyyli tulla ensin rapsuteltavaksi, mutta aika pian siltä saa jo kynttä tai hammasta, kun hoito sen mielestä saa riittää. Ja vatsaan ei saa yhtään koskea. Joonatan on paremmin hoitoa ja muokkausta sietävä - taisi saada pentuna monipuolisemman koulutuksen, kun pojat olivat silloin vielä pienempiä eivätkä olleet kokeneita kissanhoitajia… Muistan kerrankin, kun pojat roikottivat vielä pentukokoista Joonatania hännästä. Olin kuulemma kieltänyt vetämästä kissaa hännästä, mutta en erikseen ollut kieltänyt roikottamista. Kun hankimme kissalle valjaat turvallista ulkoiluttamista varten, keksivät pojat lennättää kissaa valjaissa. Kaikesta tuosta kissa selvisi vammoitta ja sietää aika hyvin erilaista muokkausta.
Myöhemmin kuvioon mukaan tuli reilu kolmevuotias sekarotuinen koira, jonka nimesimme ulkonäkönsä vuoksi Ransuksi. Koira on tuonut nimittäin elävästi monille mieleen Pikku Kakkosesta tutun Karvakuonojen Ransun. Ransu löytyi netin kautta Kaavin perukoilta, jossa se oli ollut lähes yksinomaan tarhakoirana. Samassa taloudessa oli muitakin koiria, kissoja, lampaita ja kanoja. Ransu on ollut kiltti ja hieno koira, vaikka ei tullessa mitään tapoja ollutkaan ja koko koira haisi hirveälle. Ystävyytemme alkoi tuolloin hakupäivän illalla perusteellisella shampoopesulla. En ollut ymmärtänyt hankkia koirashampoota etukäteen, vaikka ruokakupit ja ruuat ostin kotimatkalla. Käytin siis omaa shampootani. Mietin kyllä hetken mitä koira siitä tykkää ja jos ei tykkää, käykö minuun kiinni. Koskaan missään tilanteessa ei ole käynyt kiinni ja ystävyytemme jatkuu edelleen, vaikka koira asuukin nykyään omistajansa kanssa kylän toisella puolella. Yksi ainut hankala puoli Ransussa on: jostakin syystä sille on pakkomielle tappaa siili, jos sellaisen saa kiinni. Pihahdustakaan ei koirasta kuulu, vaikka sillä olisi siilipakko suussa ja suusta valuisi verta. Oravat se ottaisi varmaan myös kiinni, jos saisi, mutta onneksi ne ovat vikkelämpiä. Ransu on myös joskus kova vetämään valjaissa, mutta onhan siinä rotuina huskya, laikaa ja suursnautseria isänsä puolelta, äidistä ajokoiraa ja ilmeisesti jotain noutajaa. Kunnon sekoitus siis…
Tällä hetkellä meillä asustaa tyttökoira, jonka löysin reilu vuosi sitten löytökodista. Koira oli ehtinyt olla jo pari kuukautta löytöeläinkodissa eikä omistajaa löytynyt. Kävimme sitä kerran jo katsomassa ja sovimme haun viikonlopun ajalle, jotta ehdimme nähdä miten koira meille kotiutuu. Määritin meille jäämisen ehdoiksi kaksi asiaa: se ei saa syödä meidän kissoja eikä tehdä tarpeitaan sisälle. Jo tutustumisreissulla näin sen, että se oli kiltti eikä ollut vihainen ainakaan isommille lapsille. Tutustuminen sujui hyvin ja niin koira jäi meille. Nimeä mietimme pitkään, mutta lopulta valinta oli helppo, lyhyt ja ytimekäs Rita. Työnimenä löytöeläinkodissa koira oli kulkenut nimellä Nappi, mutta se ei mielestäni kuvannut koiran luonnetta riittävästi, kuulosti liian lempeälle ja pehmeälle. Rita on hurmannut kyllä monia ruskeilla nappisilmillään ja punertavalla turkillaan. Hänellä on pienet luppakorvat ja kippurahäntä. Rotuina ainakin pystykorvaa ja olisiko osa ajokoiraa. Ainakin hän vaikuttaa hyvin innokkaalle metsästyshommissa. Ja hyvä vahtikoirakin se myös on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti