Toinen menee kummitytölleni; tavallaan edustaa lahjakorttia ratsastamaan tallille. Kummityttöäni olen käyttänyt kerran meidän paikkakunnan tallilla. Ilmeet oli niin mainioita ponin selässä, että siitä se ajatus lähti. Kummitytölläni on kauniit ruskeat silmät ja ihanan hurmaava hymykuoppa, joilla sulaa kenen tahansa sydän.
Tämä taas hyvän ystäväni tyttärelle - heppahulluja molemmat. Elän toiveissa, että kun heillä on oma hevonen/hevosia, vietä kesän heppaleirillä maalaismaisemissa. Heidän kodissaan huokuu ihana kodikas tunnelma hirsiseinien sisällä, siellä on hyvä viivähtää.
Kuusen koristelu jää huomiseen. Kuusi kyllä itsessäänkin on hyvin kaunis. Kiitos siitä äidille ja hänen miesystävälleen, jotka viitseliäästi raahasivat minulle kokonaista kolme kuusta. Yksi koristaa pihaa tähtivaloineen. Tosin jatkuvat tuulenpuuskat alkavat olla rasite kuuselle. Se pötköttää toistuvasti pitkällään painavasta kuusenjalasta huolimatta. Rasittavaa! Olisi edes kunnolla lunta, että saisi sen pönkättyä kunnolla. Kolmas kuusi kaatuilee samaan tyyliin naapurin rajalla. Koetin asetella sen näköesteeksi. Meidän ja naapurin koirat kun eivät ole oikein kavereita.... kaikkea muuta. Ajattelin ettei Topi niin näkisi milloin meillä lähdetään lenkille. Topi kyllä on ihanan iso musta mötikkä ja ihmisille kovin kiltti, mutta kaksi leikkaamatonta urosta ei mahdu oikein olemaan näin lähekkäin. Etenkin kun molemmilla huonoja kokemuksia.
Lupasin aiemmin kertoa hevosista ja siitä miten minustakin alkaa tulla heppahöperö. Lapsena luin heppahöperölehtiä (Hevoshullu) vain siksi, kun kaveritkin luki. Paras oli se ponijuttu, oliko se Polle nimeltään. Koska pelkäsin sitä isoukin hevosta, ei tullut koskaan lapsena tai nuorena puuhattua hevosten kanssa. Olisin kyllä halunnut ruokkia sitä Nopsaa, mutta oli aina tunne, että se vie käden mennessään. Kerran Pielavedellä asuessani, kävin silloisen miesystäväni kotona hevosen selässä. Se päättyi siihen, että vannoin etten ikinä enää nouse hevosen selkään. Kävin yksinäni tammalla pihatiellä ja aluksi kaikki meni hyvin. Meillä oli sen tamman pieni varsa mukana - VIRHE! SUURI VIRHE!!! Varsa säikähti jossain haukkuvaa koiraa, kääntyi pihaan päin ja laukkasi sen minkä kavioistaan irtosi. Äititamma tietty perään huolimatta siitä mitä minä tein. Hyvin nopeasti päätin vain pitää satulasta kiinni ja pysytellä kyydissä kaikin keinoin. Eihän silloin tainnut mitää kypärää edes olla. Pääsin kyydissä pihaan, matkaa ei ollutvarmaan kuin pari sataa metriä, mutta se tuntui ikuisuudelle. Onneksi hevosen omistaja sain tamman kiinni tallin edessä, koska varsa puikahti talliin ja me olisimme menneet perässä ilman kiinniottoa. Tai luulen, että minä olisin mannut oven ulkopuolella tajutonna, kun oviaukko oli suhteellisen pieni! Kaiken lisäksi muutama päivä myöhemmin, kun koetin poistaa kauhuani, menin syöttämään hevosille kuivia leipiä. Tamma sai osansa ja olin ojentamassa varsalle omaa palaa, kun sen emä tuli ja rouhaisi minua kädestä. En tiedä oliko se kosto vai tekikö silkkaa ahneuttaa. Minulle joka tapauksessa riitti.
Silloin siis kuvittelin loppuneen hyvin lyhyen hevosurani, mutta toisin vain on käynyt. Täällä asuessani olen saanut tutustua ihanaa ystävääni ja hänellä on (valitettavasti) 2 suomenhevosta. Vähitellen kypsyin ja totuin niihin, siirryin jopa kosketusetäisyydelle ja lopulta teki mieli kuitenkin vielä selkään. Kyllä se vaati aika paljon kypsyttelyä, mutta en kadu valintaani. Kaksi vuotta meni kyllä pelkästään totutellessa ja kävellä käpsytellessä. Nyt olen sentään jo ravivaiheessa, olen opetellut perusasioita kouluratsastuksesta, osaa laittaa itse hevosen ratsastusvalmiiksi ja muutamia ketoja olen laukannutkin. Näistä kiittämäni hyvää ystävääni ja hänen sitkeyttään ja neuvoja. Hänen hevostensa kuvia linkitin aiemmin. Poju ja Veeru ovat kärsivällisesti toimineet "terapiaratsuina" minulle ja aika monelle muulle. Kiitän myös paikkakunnan mahtavaa tallia Wanhan Koulun Tallia. Voin suositella lämpimästi. Löydät heidät netistä.
Nyt joulun alla olen suorittanut jopa ensimmäisen esiintymiseni pikkujouluissa - hevosen kanssa! Harmi ettei ole siitä kuvia todisteena. Yksi kuva on kenraaleista, mutta sen jälkeen vaihdoin vielä hevoseen kuvan ponista. Ponin kuva alla, hän on Nelliino-neiti.
Hiluna on tallin osaavimpia ja hienoimpia suokkeja. Hän on ollut ratsuni myös useita kertoja. Hänen tyttärestään on kasvamassa vähintään äitinsä veroinen monipuolinen suomenhevonen - jos ei jopa hienompi.
Kerran olen päässyt myös issikkavaellukselle. Eiväthän ne ole niin kauniita kuin esimerkiksi oikein muhkea suomenhevonen, mutta jotain ihanaa siinäkin reissussa oli. Ilma oli hieno, joskin paikoitellen tuuli kävi ja hevoset rauhallisia, oppineita. Sain nauttia luonnonrauhasta, maisemista ja erilaisesta kokemuksesta täysin vieraiden ihmisten parissa. Pari tuntia meni tosi nopeasti. Näimme ilveksen jälkiä ja paikan missä se oli saanut jäniksen ja syönyt sen. Sitä hevoset haisteli hieman korvat tötteröllä. Muuten menivät nätisti jonossa välillä kuusenoksia maistellen, ilman kenkiä jäisiä polkuja. Uskomattoman varmajalkaisia.
 |
| Giesli oli minun ratsunani. Oltiin aika samiksia siihen aikaan. |
Töltti oli hauskaa. En ollut osannut kuvitella sitä etukäteen millaista se on. Hymy tulee huulille vieläkin sitä ajatellessa. Pakko kokeilla joskus uudelleen. Suomenhevosilla maastoilu on aivan erilaista vaikkakin ihanaa.
Että semmoista tällä kertaa. Lopuksi kerron lyhyesti unestani, joka sai jo minutkin huolestumaan uuden harrastukseni vakavuudesta. Näin unta, että menin puuliiteriin ja sinne oli ilmestynyt yöaikaan joku tämännäköinen otus:
Kuva lainattu netistä. Tuommoinen musta-valkoinen karvaotus siellä seisoi.... toiveajatteluako? :) No, onneksi en ole voittanut lotosta eikä tontillani ole tallia saati peltoa. Mutta joskun päiväunissani haaveilen uljaasta mustasta, lihaksikkaasta karvajalasta. Enkä tarkoita puheillani kaksijalkaista. Pukin odotustunnelmissa siirryn kuuden juurella tarkistamaan leffatarjonnan. Olkaahan kilttejä! Koskaan et tiedä kuka ikkunasta kurkkii... se saattaa olla vaikka meidän uusi naapuri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti